Me kinkytkö muka sairaita?

Tämänkertainen blogikirjoitus kumpuaa  siitä ajatuksesta, että BDSM:n harjoittaminen olisi sairasta/pimeän puolen toteuttamista.

Muistan aikoinaan naureskelleeni kinkakaverini sitä, että kun sadomasokismi poistui tautiluokituksesta vasta vuonna 2011 (?), niin emme enää ole sairaita ihmisiä. Aloin kuitenkin ihan vakavasti pohtia sitä, että niin.. olen kinky, harjoitan BDSM:ään, olenko muka sairas?

Ymmärrän hyvin, että vaniljoille ja ylipäätänsä BDSM:stä tietämättömille tämä touhu saattaa vaikuttaa sairaalta. Kun miettii niitä rajuja ja jopa jollain tavalla vaarallisiakin asioita, mitä meistä jotkut harrastamme (vesileikkejä, hengityksen kontrollointia, veitsileikkejä jne), en ihmettele, että tavallinen vaniljaihminen kavahtaa näitä ja ajattelee, että ''hyi vittu, miten sairaita ihmisiä''.

Mutta voiko meitä kinkyjä pitää sairaina? Ihmisiä, jotka ensinnäkin harjoittavat näitä asioita täydessä yhteisymmärryksessä ja molemmat haluavat näitä asioita? Ihmisiä, jotka ajavat seksuaalivähemmistöjen ja myös muiden heikommassa asemassa olevien ihmisten asemaa? Ihmisiä, jotka hallitsevat (ainakin suurin osa) jälkihoidon ja ymmärtävät sen tarpeellisuuden? Ihmisiä, jotka huolehtivat omasta kumppanistaan ehkä jopa enemmän kuin tavallinen vaniljaihminen? Ihmisiä, jotka loppujen lopuksi ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset - käyvät töissä, harrastavat samoja asioita kuin vaniljat ja ovat muutenkin oikeasti ihan normaaleja ihmisiä, joiden seksuaalisuus on vain erilainen kuin valtaosalla väestöä?

Olen toki huono vastaamaan näihin kysymyksiin, koska olen itse kinky, mutta jos joku kysyisi minulta, pidänkö meitä kinkyjä sairaina ihmisinä, niin vastaisin että en pidä. Olen tavannut niin paljon äärettömän mukavia ja ihania ihmisiä kinkyskenestä, että minun on vaikea ajatella, että nämä ihmiset minä mukaan lukien olisimme muka jotenkin sairaita? Pervoja ja perverssejä olemme, mutta emme sairaita.

Skenessä on toki yksiköitä, joita voi sitten oikeasti pitää ''sairaina''. Näitä ovat esimerkiksi narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä kärsivät ihmiset. Ja miksi nämä ovat sitten ''sairaita''? Koska heiltä puuttuu empatia, toisesta välittäminen, joka on kuitenkin olennainen osa BDSM-juttuja. He eivät arvosta tai kunnioita uhriaan eikä heille merkitse kumppanin nautinto mitään. Selkeä ero on myös se, että narsisti alistaa kysymättä uhriltaan siihen ns lupaa.

On ymmärrettävää, että BDSM:n kaltaiset asiat aiheuttavat väkisinkin negatiivisia mielikuvia ja se on jopa ihan luonnollista, koska kyseessä on monille tuntematon aihe. Tärkeintä on kuitenkin erottaa, mikä on todellakin sitä sairasta toimintaa ja mikä ei. Kahden ihmisen yhteisymmärrykseen ja molempien suostumukseen perustuva toiminta ja täysin molempien haluaman asian toteuttaminen ei ole sairasta. Toisen luvaton hyväksikäyttö ja alistaminen ilman, että toinen on suostunut siihen, on taas sairasta. Näillä kahdella asialla on selkeä eroa.

-Perhis

Panemisesta

Olen käsitellyt blogissani suhdettani vaniljaseksiin, mutta mieleeni tuli paneutua siihen, mitä oikeasti pelkkä perus paneminen merkitsee minulle kinkynä.

Ajatus panemisen tärkeydestä lähti liikkeelle BDSM-baarissa perustamastani keskustelusta, jossa kysyin ihmisiltä, kuinka tärkeää paneminen on heille.Olin nimittäin jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut siitä, mitä itse paneminen merkitsee ihmiselle, jotka touhuavat kaikkea muuta(kin) kuin panevat. En yllättynyt vastauksista. Oli heitä, joille paneminen oli hyvin vähän tai ei ollenkaan tärkeää ja oli myös heitä, joille paneminen oli olennainen osa sessioita ja BDSM:ää.

Mitä sitten minulle pelkkä paneminen merkitsee? Voisinko elää seksittömässä (tässä tapauksessa ei-panemista sisältävässä suhteessa) Vastaukset ovat: Paneminen on tärkeää minulle ja en voisi.

Jos ajattelee panemista, niin paneminenhan on erittäin intiimi asia. Se ei ole aina välttämättä romanttista tai edes niin kaunista, mutta intiimiä kuitenkin ja se on tilanne, jossa oikeasti pääsee lähelle toista. Pääsee tuntemaan toisen vasten omaa ihoaan, tuntemaan toisen lämmön ja sen intohimon, joka välittyy seksissä. Niin ja kyllähän se tunne, että toinen on sisälläsi, on myös aivan mahtava. Ja mahtavampi vielä, jos on tunteita mukana.

Mietin sitä, että voisinko olla d/s suhteessa, jossa olisi kyllä sessiointia, mutta ei itse panemista. Asiaa mietityttäni, niin päädyin loppupäätökseen, etten voisi. Jos seksiä eli tässä tapauksessa panemista ei olisi, niin minusta todennäköisesti tuntuisi siltä, että jotain olennaista puuttuisi suhteesta. Jotain sellaista, jota ilman koko suhde tuntuisi minusta kylmältä. 

En kaipaa jokaiseen sessioon panemista, eivätkä ajatukseni näin sinkkunakaan  pyöri aina panemisessa. Mutta haluan kuitenkin panemista, niin sinkkuna kuin parisuhteessa. Vaikka saan kicksit itse alistumisesta, vaikka siihen ei sisältyisi panemista lainkaan, niin haluan sitä, että minuun työnnytään sisään ja pannaan rajusti tai miksei hellästikin. Oli se sitten sessiosta erillinen pano tai session sisällä tapahtuva pano. Tuntuu hyvältä, että minua pannaan suuhun, piiskataan tai tehdään mitä tahansa muuta alistavaa. Mutta aivan yhtä hyvältä tuntuu, että minua pannaan. Vaikka siihen ei välttämättä liittyisi vahvaa d/s asetelmaa.

Voi olla, että olen jonkun mielestä liian vanilja, koska myönnän, että pelkkä paneminen on minulle tärkeää. Mutta sitten voisin esittää vastakysymyksen. Miten se, että haluan myös pelkkää panemista tekisi minusta muka huonon kinkyn/vaniljan? Miten paneminen ylipäätänsä olisi pois pervoilusta tai miten nämä kaksi asiaa sulkisivat toistensa pois?

Nauttikaa ihmiset toisistanne, joko panemisen tai pervoilun muodossa. Tai mikä parempaa, molempien parissa. :)

Kaukosuhteista

Tällä kertaa en kirjoita varsinaisesti kinkyydestä, mutta asiasta joka kyllä liittyy kinkyelämäni seuranhakuun. Aiheena kaukosuhteet.

Jos kinkynä olen saanut huomata sen, ettei seuranhaku ole niin helppoa, koska samanhenkistä seuraa on kuitenkin vähemmän kuin vaniljana, niin asia, jonka olen myös joutunut huomaamaan on se, että kaikki kiinnostavan oloiset ihmiset tuntuvat aina asuvan muualla ja ennen kaikkea kaukana minusta. Olen siis joutunut pohtimaan suhdettani kaukosuhteisiin.

Toisen exäni kanssa olin kaukosuhteessa, hänen asuessan Lahden seudulla, lisäksi suhteeseen vaikutti hänen arjmeijaan menemisensä. Kun suhteimme päättyi muista syistä kuin välimatkan takia, päätin etten enää halua kaukosuhteeseen. Vaikka meidänkin suhteemme periaatteessa toimi välimatkasta huolimatta, niin silti ajattelin, ettei enää ikinä kaukosuhdetta. Ajattelin, etten jaksa sitä odottamista ja tuskaakin, kun tietää, että voi joutua odottelemaan jopa parikin viikkoa tai kauemminkin toisen näkemistä.

Niin vaniljana kuin kinkynäkin olen jatkuvasti joutunut miettimään ja puntaroimaan sitä, olisiko minusta uudestaan kaukosuhteeseen. Joku kumma juttu siinä tuntuu olevan, että lähes aina, jos tapaan kiinnostavan oloisen ihmisen, hän asuu kaukana minusta. Kinkynä on vielä enemmän tuntunut tulevan vastaan mielenkiintoisia ihmisiä, jotka oikeasti asuvat hyvin kaukana minusta, kuten Oulussa tai Itä-Suomessa.

Kaukosuhteissa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvinä puolina sanoisin ainakin sen, että omaa aikaa itselle on reilusti ja jos on ihminen, joka kaipaa paljon omaa tilaa ja aikaa, niin no kaukosuhteessa ainakin on paljon edellämainittuja. Kaukosuhteessa suhde ei myöskään pääse arkistumaan niin nopeasti, koska tapaamisia ei ole usein ja toisaalta silloin kun tapaa toisen, niin nuo tapaaminen on todella luksusta, jolloin siihen tapaamiseen panostetaan eri tavalla kuin lähisuhteessa.

Ja ne huonot puolet sitten. Ikävä on toki läsnä, jos ei jatkuvasti niin usein ainakin. Ja vaikka nykyään yhteydenpito on helppoa Facebookin, Skypen ja Whatsappin ansiosta, niin nämä eivät kuitenkaan korvaa sitä oikeaa yhteydenpitoa ja toisen läsnäoloa. Itseäni kaukosuhteessa on harmittanut juuri se tunne, ettei toinen voi olla samalla tavalla läsnä arjessani kuin lähisuhteessa.

Nelisen vuotta sitten eron jälkeen totesin ettei enää kaukosuhteita. Mitä mieltä olen tällä hetkellä, kun kiinnostavia tyyppejä tulee, jotka asuvat kaukana? Olisiko minusta vielä kaukosuhteeseen?

Haluaisin kovasti sanoa, etten halua kaukosuhteeseen ja olen tämän jo parin tyypin kohdalla todennutkin, ettei meistä voi tulla mitään, koska välimatkaa on paljon ja tapaamisia olisi vähemmän, jota en taas halua. Huomioni kiinnittyy jatkuvasti enemmän Tampere-Helsinki-aksentille, koska vaikka näihinkin on Porista välimatkaa, niin välimatka on kuitenkin vielä suht ok.

Mutta sisimmässäni tiedän, etten voi tässä tilanteessa välttämättä ruveta nirsoksi ja kieltäytyä kaukosuhteesta. Tiedän nimittän sen, että jos kohtaan sen oikean jossain vaiheessa ja hän asuu kauempana kuin minä, niin tulen panostamaan ja tekemään kaikkeni suhteen eteen, että se toimisi - välimatkasta huolimatta. Jollain tapaa haluan uskoa siihen, että jos meidät olisi tarkoitettu yhteen, niin kyllä se suhde sitten kestäisi, välimatkasta huolimatta.

-Perhonen

Tuleva kipulutka(ko)

Olenkin kirjoittanut joitakin kirjoituksia matalasta kipukynnyksestäni ja siitä, etten pidä itseäni varsinaisena masokistina. Vaikka noista kirjoituksista ei ole ajallisesti kuin vähän aikaa, on suhtautumiseni kipuun alkanut muuttua hiljalleen.

En tiedä voinko vieläkään kutsua itseäni varsinaisesti masokistiksi tai kipulutkaksi. En esimerkiksi usko saavani välttämättä orgasmia piiskatessa, kuten jotkut masokistit/subit saavat. Olen kuitenkin huomannut, että olen alkanut jollain tasolla nauttimaan kivusta erityisesti piiskausta. Maanantaiset leikkihetket erään masterin kanssa, jonka tapasin nyt toista kertaa, osoittivat, että jollain tapaa olen alkanut sietämään ja nauttimaan kivusta enemmän.

Kun ensimmäisellä kerralla sessioinnissa oli paljon nöyryytystä, niin tällä kertaa masteri halusi sisällyttää siihen enemmän kipua.Tiivistäen voin sanoa, että ensimmäisessä sessiossa sain piiskausta rinnoilleni sen jälkeen, kun niissä oli ollut pyykkipoikia ja toisessa sessiossa olin sidottuna mahalleni sänkyyn, kun master piiskasi minua pepulle.

Vaikka piiskan saaminen sattui, huomasin jollain tapaa nauttivani kivun saamisesta tai oikeastaan siitä alistumisen tilassa, jossa olin. Ennen kaikkea olin päättänyt, että minähän haluan kestää jopa kovempaa kipua kuin aikaisemmin. Ja vaikka en ihan ehkä täysin tunnustanut itselleni, niin sisimmässäni halusin saada kipua. Saada piiskaa. Ja minähän sain. Josta on todisteena kauniit jäljet rinnoissani.

Jälkiin oikeastaan kulminoituu jonkinlainen suhtautumiseni muuttuminen kipuun. Naureskelin itselleni, että jälkien kauhistelemisen sijaan olin jopa ylpeä jäljistä ja varsinkin jäljet rinnoissani näyttivät.. kauniilta. Ja ajatus, että minulla on tälläkin hetkellä jälkiä piiskauksesta tuntuu hyvältä. Eikä yhtään pahalta tai epämiellyttävältä.

Toisaalta ehkä kyseessä ei olekaan pelkkä kipu itsessään, vaan se alistumisen tunne, joka tuli siitä, kun sain piiskaa. Kun olin avuttomana sidottuna tuoliin ja sänkyyn, sain piiskaa hyvinkin kovaa rinnoilleni ja pepulleni, tunsin olevani täysin alistunut masterille. Täysin hänen vallassaan. Ja voi että nautin tuosta vallantunteesta ja avuttomuudesta.

Saa nähdä, minkälainen kipulutka tästäkin naisesta ehkä muodostuu jossain vaiheessa..

Vaniljasta kinkyyn

Olen käsitellyt jo aikaisemmissa postauksissa vaniljamenneisyyttäni ja kinkyyteni löytymistä. Mielenkiinnosta päätin kuitenkin listata ylös, mikä kaikki on muuttunut seksin suhteen ja mitkä asiat ovat jääneet vanilja-aikoihin.

1. Kyselyt lempiasennoista seksissä

Tämä kohta jopa huvittaa minua nykyään. Vanilja-aikoina sai tottua siihen, että uusia miehiä tavattaessa kysymys ''mikä on sun lempiasento?'' toistui usein. Ja ymmärrän kyllä tuon kysymyksen vaniljoilla hyvin, koska heillä itse panemaan pääseminen on se ykkösasia, jolloin ymmärrän, että halutaa tiedustella uuden kumppanin mieltymyksiä asennon suhteen.

Nyt kinkynä olen tajunnut, että en ole itse kysynyt kyseistä kysymystä keltään masterilta eikä minulta ole kysytty kyseistä kysymystä. Enkä ole oikeastaan kaivannut sitä. Miksi? Ensinnäkin siksi, että sessiossa itse paneminen ei ole välttämättä läheskään aina se pääasia, vaan yhdyntä saattaa usein jäädä pois sessiosta. Toisaalta olen muutenkin huomannut ajattelevani, että mitä se masterille kuuluu, mikä on minun lempiasentoni. Kun masteri päättää harrastaa seksiä kanssani, hän päättää itse missä asennossa minua panee.. eikä silloin subilla ole kauheasti sanomista vastaan sen suhteen, missä asennossa hän haluisi seksiä.

2. Esileikki - mitä se on?

Esileikin puuttuminen tai siitä puhuminen on myös jäänyt vanilja-aikoihin. Muistan kun syyskuussa yritin touhuta silloisen tapailemani vaniljamiehen kanssa. Hän kysyi vaniljaihmisille tyypilliseen tapaan, tykkäänkö pitkästä esileikistä?

Jouduin hetken aikaa miettimään, että mikä esileikki? Tuolloin tajusin, kuinka mukana olen kinkymaailmassa. Emmehän me kinkyt varsinaisesti puhu esileikeistä. Puhumme sessioinneista tai piiskaamisessa puhumme lämmittelystä, mutta varsinaisesta esileikistä emme puhu juurikaan. Toki sitä voi miettiä, että jos sessio päättyy panemiseen, onko kaikki ennen sitä tapahtunut leikkiminen ollut vain esileikkiä, mutta kun itse mietin sessiointeja, jotka ovat päättyneet panemiseen.. en minä osaa ajatella ennen panemista tapahtuneita asioita esileikkinä, vaan ne ovat olleet juuri sitä leikkimistä ja sessioimista.

Esileikistä puheen ollen, olen huomannut toisen mielenkiintoisen asian liittyen esileikkiin. Niinä vähäisinä kertoina, kun olen nykyään saanut vaniljaseksiä, olen huomannut, että pitkät ja ns hitaat esileikit saavat minut jopa tylsistymään. Tämä saa taas tajuamaan, kuinka paljon oma seksuaali-identiteettini on muuttunut. Vaniljana tykkäsin pitkän kaavan mukaan menevästä esileikistä, tykkäsin kun mies esimerkiksi nuoli minua pitkään. Nykyään tai ainakin viime kerroilla, kun minua on nuoltu vaniljamiehen toimesta, olen lähinnä kyllästynyt, jos minua nuollaan vartin verran - haluan nopeampaa toimintaa. :D

Ehkä tähän vaikuttaa se, että olen sessioissa tottunut juurikin paljon nopeampaan toimintaan. Kun ennen minä olin se, jota seksin alussa nuoltiin ja sormetettiin vaikka pitkänkin aikaa, niin nykyään se menee niin, että sessio lähtee nopeasti käyntiin, kun asetun masterin eteen ottamaan häneltä suihin.

3. Tasa-arvoisuuden ''poistuminen'' seksissä

Tämä on suurin muutos verrattuna vanilja-aikoihin. Ylläoleva esimerkki kuvaa hyvin, kuinka kääntyneitä roolini ovat nykyään. Nykyään se olen minä, joka aloittaa sessioinnin ottamalla suihin masterilta ja saan itse odottaa jonkin aikaa omaa tyydytystäni sen sijaan, että mies nuolisi ja sormettaisi minua ennen seksiä.

Moni muukin asia on kääntynyt ns päälaelleen. Enää minua ei juurikaan riisuta itse, vaan saan käskyn itse riisua vaatteeni. Tähän asti olen saanut laueta sessioissa, mutta tiedostan hyvin, että jossain vaiheessa joku masteri saattaa alkaa kontrolloimaan orgasmejani ja laukeamistani. Ennen kaikkea tiedostan sen, että minä en päätä asioista sessioissa ja seksissä, vaan olen se joka tottelee masteria ja ottaa vastaan mitä hän tarjoaa sessiossa.

Joku voisi kysyä, etikö minua pelota tai hämmennä näin suuri muutos vaniljasta kinkyyn? Myönnän, että hyppäys vaniljasta kinkyyn on iso ja moni asia on muuttunut tai jäänyt vanilja-aikoihin. Tunnen kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän, että alistuminen on se mitä kaipaan ja haluan ja janoan sitä yhä enemmän lisää. Saisi tapahtua hyvin radikaali juttu, jos päättäisinkin palata takaisin vanilja-aikoihin.

Nyt vain toivon löytäväni masterin, jonka kanssa pääsisin toteuttamaan tätä puolta itsessäni. Ihan vakavassa parisuhteessa. <3

''Olet ihan hyvä sub''

Ylläolevaa mantraa olen yrittänyt hokea itselleni viime aikoina. Kuten voi ehkä arvata otsikosta, olen kokenut ristiriitaisia tunteita omaa subiuttani kohtaan viime aikoina.

Tiedostan, ettei kivun sietäminen ole mikään hyvän subin tai kinkyn merkki. On subeja ja kinkyjä, jotka eivät saa mitään nautintoa kivusta, vaan he nauttivat esimerkiksi pelkästään bondagesta tai esimerkiksi henkisestä d/s:stä.

Tiedostan siis, ettei minun pitäisi murehtia omaa subiuttani. Tiedän, etten ole ainakaan vielä mikään varsinainen kipulutka. Tykkään kyllä sopivasta kivusta, mutta en ole niitä subeja, jotka ehkä nimenomaan vaativat/haluavat juuri piiskan saamista eniten. Omaa sub- ja kinkyidentiteettiä tarkastellessani olen huomannut, että itselleni juuri henkinen d/s ja toisaalta muu fyysinen alistaminen on se juttu. Toki parisuhteessa en kieltäydy kivun saamisesta, mutta kipu ei ole minulle varsinaisesti numero ykkönen.

Miksi sitten tunnen huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän, ettei siihen ole tarvetta? Siksi, että pelkään, etten kelpaa kumppaniehdokkaille sellaisena kuin olen. Pelkään, että koska monella masterilla tuntuu kivun aiheuttaminen olevan suosikkiasioita, että olen heille liian ei-masokistinen sub. Tiedän, että ne masterit, jotka etsivät myös vakavampaa parisuhdetta, ovat kiinnostuneita myös itse persoonasta kinkyilyn ulkopuolella ja tällöin muut asiat, kuten kivunsietokyky merkitsevät myös paljon.

Tiedän, että tämä kaikki on vain oman pääni sisällä. Kukaan masteri ei ole tähän mennessä hylännyt minua matalan kipukynnykseni takia. Mutta pelkään, että niin käy jatkossa.

Onko kenellekään muulla subilla ollut samoja ajatuksia? Tai jos mastereilla on kommentteja heidän omasta näkökulmastaan, niin heidänkin kommentit ovat tervetulleita. :)

Ps. Näinä hetkinä sitä miettii, olisiko vaniljana kuitenkin helpompaa..

Runkkauskielto

Minulle napsahti sitten runkkaukielto herra P:ltä epäonnistuneen etätehtävän takia. Lisäksi hän asetti ehdon sille, milloin saan taas runkata. Minulle on tulossa parin viikon päästä tentti ja herra P määräsi, että vasta sitten kun olen lukenut ja sisäistänyt lukemani asiat, saan runkata.

Periaatteessa voisi luulla, että tällainen ehto vain antaa motivaatiota sille, että lukisin oikeasti koko ajan tenttiin. Mutta ei.. tänäänkin olisi ollut koko päivä aikaa lukea tenttiin, mutta kun ei ole jaksanut. Siivotakin piti. Lisäksi ei sunnuntaisin muutenkaan tee mieli lukea mihinkään tenttiin.. No ehkä sitä motivaatiota alkaa löytyä, kun minulle oikeasti valjenee se, että perkele en voi oikeasti masturboida ennen kuin olen lukenut.

Vaikka runkkauskielto astui voimaan vasta tänään, huomaan jo nyt, että oloni on hieman tuskainen. Tämä on sinänsä vähän outoa, koska välillä minulla saattaa kulua muutamakin päivä etten masturboi yhtään, mutta nyt oloni on jo heti alusta lähtien tuskainen. Ehkä se tieto siitä, etten oikeasti voi nyt vähään aikaan masturboida, tekee oloni samaan aikaan tuskalliseksi - mutta myös kiimaiseksi.

Vaikka tämä tuntuu jo nyt vähän tuskalliselta, niin jollain tavalla tunnen kiihottuvani tästä kiellosta. Kiihottuvani siitä, että joku kontrolloi tyydyttämistäni, monien kilometrien päässä. Se valta ja hallinta mikä tässäkin näkyy, on vain niin kiihottavaa. Ja tyydytystä tuo myös se, kun kuvittelen herra P:n nauttivan tästä kiellosta ja siitä, että kiimaisena ja tuskallisena odotan vain pääseväni masturboimaan.

Mutta mitä muuta voin todeta kuin: