perjantai 28. kesäkuuta 2019

Elämänmuutos

Elämässäni on parin viime vuoden aikana tapahtunut paljon muutoksia. Ensin kohta kaksi vuotta sitten valmistuminen silloisesta opinahjostani, ennen sitä olin jo muuttanut takaisin Porista Tampereelle, viime vuonna vaihdoin työpaikkaa ja muutin Tampereen sisällä uuteen asuntoon. Nyt edessä on taas yksi iso elämänmuutos, kun pääsin yllätys yllätys - Poriin opiskelemaan sosionomiksi. Edessä voi olla siis taas muutto Poriin, tuttuihin maisemiin.

Saadessani eilen uutisen opiskelemaan pääsystä, huomasin tunteeni olevan ristiriitaiset. Olin samaan aikaan hämmentynyt siitä, että ylipäätänsä pääsin opiskelemaan - olin nimittäin varautunut ja vähän uskoinkin, etten pääsisi ensimmäisellä kerralla opiskeleman ja samaan aikaan innostunut uutisesta. Toisaalta huomasin myös, että pieniä negatiivisia ajatuksia tuli mieleeni: Olisiko minusta muuttamaan taas pois Tampereelta ja vieläpä takaisin kaupunkiin, josta sanoin jossain vaiheessa, etten halua sinne ainakaan palata? Tiedostan mahdollisen muuton olevan kyllä vaikea, koska Tampereella minulla on kaikki. Ystäviä, perhe, kiva asunto ja kaikki minulle tutut ja turvalliset asiat kuntosalista vakihierojaan.

Olen huomannut iän myötä, että elämänmuutokset aina vähän järisyttävät arkeani. Vaikka tykkään muutoksista ja uusista asioista, minussa on myös puoli, joka tykkää kaikesta tutusta ja turvallisesta. Arvostaa sitä, että asiat pysyvät samana. Siksi mahdollinen edessä oleva muutto saa hieman mietteliääksi. Vaikka kyseessä on tuttu kaupunki, huomaan juurikin ajattelevani, että pystynkö hyvästelemään ystäväni ja perheeni taas vaihteeksi ja jättämään taakseni kaiken tutun ja turvallisen Huomasin yöllä nukkumaanmennessäni miettiväni tyhmiäkin asioita. Löydänkö Porista yhtä hyvän kuntosalin kuin tämänhetkisen salin missä käyn? Löydänkö kivan asunnon itselleni? Tutustunko uusiin ihmisiin? Tänään, kirjoittaessani tätä tekstiä, oloni on jo paljon positiivisempi. Toki Pori ei ole edelleenkään kovin kaukana Tampereesta ja olenkin tätä asiaa hokenut nyt itselleni.

Olen toki myös innoissani, ainakin opiskeluiden alkamisesta. Opintosuunnitelman selaaminen ja kurssien selaaminen on saanut minut innostukseeksi, koska nyt tuntuu, että olen päässyt opiskelemaan alaa, joka todella kiinnostaa ja vaikuttaa mielenkiintoiselta. Olen toki myös tässäkin ollut jo hieman negatiivinen, kun olen miettinyt, jaksanko palata taas opiskeluiden pariin, kun viimeisimmistä valmistumisestakin on vasta pari vuotta aikaa. Toisaalta se, että löytyy motivaatiota ja innostusta, on jo hyvä asia.

Edessä on siis jälleen iso muutos ja koska kaikki tulee tapahtumaan nopeasti (kouluni alkaa jo 27.8), tajusin, että kaiken keskellä minun pitää antaa myös aikaa itselleni. Hyväksyä taas tuleva muutos elämässä ja ymmärtää se, etttä elämästä voi edelleen nauttia, vaikka se tapahtuisi jossain muualla.

-Perhis


lauantai 20. huhtikuuta 2019

Perhonen heräsi eloon

On kevät. Luonto heräilee taas, linnut laulavat ja perhoset tulevat ulos kuorestaan. Niin olen minäkin tehnyt tauon jälkeen.

Olen pitänyt taukoa niin blogin kirjoittamisesta kuin myös scenestä. Sceneen palua en ole vielä täysin tekemässä, mutta blogini pariin haluan palata. Olen monta kertaa ajatellut, että kuinka paljon minulla on kirjoitettavaa, mutta en ole kokenut aikaa oikeaksi. Nyt kun on kevät ja ihmiset heräävät eloon, heräsin minäkin ja siksi on aika palata blogin pariin.

Mistä alottaisin? Ehkä olisi hyvä kertoa syy kaikelle tauon pitämiselle.

Viime keväällä/kesänä ihastuin erääseen mieheen, josta blogissani olen myös mainnut. Meillä oli pelkkä seksisuhde näin jälkikäteen ajateltuna, mutta se ei kuitenkaan estänyt minua ihastumasta mieheen. Näin aikuisiällä ihastun harvoin, mutta kun ihastun, ihastun kunnolla, kuten ihastuin tähänkin mieheen. Ihastuessani koen muut miehet usein epäkiinnostavina ja vaikka en yleensä tykkää vertailla ihmisiä toisiinsa, ihastuneena vertaan ihastukseni kohdetta muihin miehiin.

Meidän seksisuhteemme oli loppujen lopuksi aika lyhyt, kestäen vain muutaman kuukauden. Emme edes sessioineet, panimme vain. Näin jälkikäteen, kun ihastukseni on laantunut, pidän seksiämme - ei pahalla häntä kohtaan, ehkä jopa vähän tylsänä. Vaikka olen seksuaalinen ihminen, joka nauttii myös pelkästä panemisesta, olen huomannut, että pelkkä rynkyttäminen ilman leikkimistä ei riitä minulle. Vaikka itse seksi olisi alistavaa, niin kuin se meidänkin kohdalla oli, niin jos seksi on samanlaista kerrasta toiseen eli kulli kurkkuun ja sitä rataa ja monipuolisuutta ei ole tai kunnon sessiointia, homma on liian yksipuolista minulle. En tuolloin sitä tajunnut tai ehkä tajusinkin sisimmässäni, mutta vasta jälkikäteen olen todennut, että vaikka seksi oli hyvää, se ei riittänyt minulle.

Näin jälkikäteen olen tajunnut, että olisin kaivannut paljon muuta. Kun miettii erilaisia suhdemuotoja, minulle sopisi parhaiten fwb-suhde, jossa seksin lisäksi olisi muutakin touhua, kuten vaikka leffojen katselua yhdessä. Meillä ei ollut seksin lisäksi mitään muuta. Edes läheisyyttä ei ollut kauheasti, koska hän perusteli, että on niin tunteellinen mies, että haluaa nauttia läheisyydestä vain parisuhteessa. Ymmärrän kyllä tämän, mutta itse ajattelen, että pelkän rajunkin seksin jälkeen on mukava maata toisen kainalossa ja nauttia läheisyydestä.

Tässä kerrroin oikeastaan vain siitä, minkälaiseksi koin ''juttumme''. Mikä sitten ajoi minut taukoon scenessä ja blogin parissa?

Voi olla, että ihastumiseni mieheen vaikutti asiaan, koska jossain vaiheessa kesällä aloin menettää mielenkiintoni sceneä ja myös bdsm-baaria kohtaan. Aloin tuntea itseni jotenkin ulkopuoliseksi scenessä, vaikka kinky olen itsekin. Ehkä se vaikutti, että tuolloin tykkäämäni mies ei hengaile scenessä ja koin, että scenessä ei ollut tuolloin kiinnostavia miehiä. Bdsm-baarin kohdalla kyllästyin vain yksinkertaisesti ilmapiiriin ja siitä, että samat riidanaiheet toistuvat vuodesta toiseen. Totesin vain, ettei minua kiinnosta keskustella tai tapella siitä, minkälaista on oikea kinkyily.

Matkan varrella olen myös ollut tarkoituksella yksin ilman seuraa. Kun ihastukseni mieheen oli vahvimmillaan, en kokenut mielenkiintoa muihin miehiin tai pystynyt päästämään muita miehiä lähelleni. Näinä aikoina toimin vähän tapojeni vastaisesti kokiessani muutaman yhden kerran jutun, koska kaipasin seksiä, mutta tuntui haastavalta löytää mitään pysyvämpää. Lisäksi koska olen muutenkin kohdannut suhderintamalla kaikenlaisia pettymyksiä, ghostauksista sekopäisiin yksilöihin, tuntui hyvältä idealta ottaa aikaa vain omalle itselleen.

Nyt, kun aikaa on kulunut, huomaan että alan herätä eloon ja tulla ulos kuorestani. En tiedä onko se kevät, joka on parantanut mielialaani, kulunut aika vai se, että ihastumastani miehestä on ajan myötä paljastunut piirteitä (ei mitään pahoja, mutta sellaisia, jotka eivät vetoa minuun), joka on myös auttanut ylipääsyssä.

Kun on viettänyt horroselämää, eloon herääminen tuntuu niin mahtavalta. Nyt tuntuu, että alan pikku hiljaa taas nauttimaan seksistä muiden miesten kanssa, minulla on kiinnostusta etsiä seuraa ja bloginkin kirjoittaminen tuntuu taas luontevalta.

Ihastumani mies käy edelleen välillä mielessäni enkä ole suinpäin syöksymässä kenenkään kanssa uuteen juttuun, enkä välttämättä ihastu heti kehenkään uuteen ihmiseen. Muta valoa kohti ollaan koko ajan menossa ja se tuntuu niin hyvältä.

-Perhis

Ps. Juttelin tämän miehen kanssa eilen pitkästä aikaa. Hän kertoi tapailevansa jotakin naista. Tuntui mahtavalta huomata, että en ollut tuosta uutisesta mitenkään surullinen. Valoa kohti ollaan siis todella menossa

lauantai 27. lokakuuta 2018

Scenetauko

Olen pitänyt jo jonkin aikaa taukoa sekä bileistä että miiteistä ja myös jonkin verran bdsm-baarista. Tauon syynä on ollut se, että kyllästyin scenen ja baarin toimintaan. Sisäsiittoisuuteen ja sisäpiirimeininkiin, kuppikuntiin ja truemeininkiin. Lisäksi foorumi/yhteisö, jossa kaltoinkohdeltua subia ei oteta tosissaan, ei ole minun juttuni.

Nykyään ihmiset usein puhuvat siitä, kuinka sometauko tai tauko älylaitteista on tehnyt hyvää. Itsekin huomaan, että scenetauko on tehnyt vain hyvää minulle.

En ole ehkä enää niin ärtyisä kuin ennen. Kun ei lue mitä truemasterit ja truekinkyt kirjoittelevat foorumilla, on mielialakin paljon parempi. Minulla ei ole tällä hetkellä mitään intoa lukea truejuttuja, joten pysyttelen tämänkin asian takia osittain poissa baarista.

Lisäksi tajuan nyt, että scenessä ollessani koin paljon paineita monen asian suhteen. Vertailin itseäni muihin ja mietin olenko hyvä subi ja sitä rataa. Nyt oloni on paljon vapaampi. Voin olla sellainen kuin haluan ilman että tarvitsee miettiä, olenko nyt kunnollinen subi. Voin pervoilla tai olla pervoilematta, voin pervoilla niinkuin haluan tai millä tavalla tahansa. Enää en murehdi siitä, että minun pitäisi kestää paljon kipua ollakseni jotenkin hyvä subi tai kerätä takamus täyteen mustelmia, ollakseni ihailtu masokisti scenessä. Tai jaksa välittää truekinkyjen ihmettelyä siitä, kun tällä hetkellä harrastan enemmän pelkkää panemista kuin varsinaista pervoilua.

Nyt minun ei tarvitse välittää truemastereiden viesteistä, jotka syyttävät subeja karkkikauppasubeiksi, mutta ovat itse valmiita työntämään subin sivuun, jos sub ei suostu alistumaan heille kaikilla tavoilla. Nyt voin lähestyä miehiä esimerkiksi Tinderissä tai Facebookissa omilla kasvoillani ja nimelläni ja tulla kohdatuksi ennenkaikkea ihmisenä.

Scenessä on hyvääkin, mutta tällä hetkellä en koe, että bdsm-scene tarjoaa minulle mitään. Ehkä sitten jossain vaiheessa palailen sceneen, jos ja kun siltä tuntuu. Tällä hetkellä ei siltä tunnu.

- Perhis


tiistai 25. syyskuuta 2018

Olen oman elämäni herra

En ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Osittain siksi, että minulle ei ole tapahtunut mitään uutta tai merkittävää. Tai no, jos ei uutta niin itsetutkiskelua ja scenetaukoa ainakin.

Maaliskuusta lähtien olen tajunnut, että minulla on meneillään jonkinlainen scenetauko. En ole juuri käynyt bileissä ja miiteissä taffia ja yhtä epävirallista miittiä keväällä lukuunottamatta. En myöskään hengaile enää bdsm-baarissa kauhean paljon. Käyn lähinnä vilkaisemassa, onko meno siellä muuttunut ja kun totean, että samat trueaiheet ovat baarissa edelleen pinnalla, totean, että kyseinen sivusto ei tällä hetkellä ole juttuni. Kuten ei ole myöskään itse scene.

Minä vain kyllästyin sceneen. Siihen, että menen tapaamaan ja esittämään hyvää kaveria tai ystävää ihmisten kanssa, jotka eivät edes välttämättä tiedä oikeaa nimeäni. Kyllästyin kuppikuntameininkiin ja sisäänpäinlämpenevään toimintaan. Siihen, että ihmisiä kiinnostaa vain pervopuoleni, eikä muut asiat. Koko scene aiheuttaa tällä hetkellä minulle vain evvk-fiiliksen, vaikka mukavia ihmisiä scenessä onkin - mutta heitä taas tapaan mieluiten scenen ulkopuolella. Vaikka kahden kesken kahvilla.

Olen myös jo pidemmän aikaa ollut kyllästynyt baarin meininkiin. Sivusto, jossa ihmiset oikeasti väittelevät siitä, mikä on oikeanlaista kinkyilyä tai sivusto, jossa ei välttämättä uskota rikoksen uhriksi joutunutta subia, ei ole minun sivustoni. Totean baarista tällä hetkellä samalla tavalla kuin scenestä. Se ei tarjoa minulle tällä hetkellä kauheasti mitään, edes seuranhaun suhteen.

Yllättävää tai ei ehkä niin yllättävää kyllä, tauko on tehnyt hyvää. Olen tajunnut, että olen kokenut jonkinlaista ristipainetta scenessä ollessani. Olen miettinyt olenko tarpeeksi hyvä subi, kun en suostu siihen ja siihen mihin subit ehkä yleensä suostuvat. Olen ostanut fetish-vaatteita osittain ehkä siksi, koska olen ajatellut, että kinkyn pitää pukeutua fetishvaatteisiin ollakseen uskottava kinky. Vertaillut itseäni muihin.



Tauon aikana olen tajunnut, että vain minä määritän asiat elämässäni. Minkälaisiin vaatteisiin pukeudun, minkälaisista asioista tykkään kinkyilyssä jne. Kaikki nämä ovat vain minun päätettävissäni ja kenelläkään ei ole oikeutta tulla arvostelemaan valintojani. Koski sitten kinkyilyä tai normielämää.

Tauon aikana olen muutenkin harrastanut itsetutkiskelua. Olen tajunnut niin vahvasti sen, että tämä on minun elämäni ja teen itse valintoja elämässäni. Olen esimerkiksi jonkin aikaa kokenut halua pelkkään vaniljaseksiin, johtuen ehkä pimeistä illoista. En koe mitenkään huonoa omatuntoa halustani pelkkään tylsään vaniljaan tai mieti olevani epäuskottava kinky tämän haluni takia. Tämä on minun elämäni ja elän sitä niin kuin haluan. Vaikka muuttuisin uudestaan vaniljaksi, kellään ei pitäisi olla mitään arvosteltavaa.

Oivallus siitä, että olen tosiaankin oman elämäni herra, tuntuu hyvältä.

-Perhis


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Ihastuminen D/s suhteessa

En ole kirjoitellut taas vähään aikaan blogiini, osittain siitä syystä, että elämässäni ei ole oikein tapahtunut mitään uutta ja mullistavaa. Minulta löytyy edelleen sama seksikumppani/leikkikaveri, jonka kanssa tilanne on pysynyt aika samanlaisena, mitä nyt olen onnistunut kehittämään häntä kohtaan tunteita/kiintymystä. Ei mitään yllättävää minun kohdallani..

Ihastun nykyään aika harvoin miehiin verrattuna nuoruusvuosiin. Mutta kun ihastun, ihastun kovaa. Ihastuessani muutun monogamisesta vieläkin monogamiseksi. En ole kiinnostunut touhuamaan tai tapailemaan muiden miesten kanssa, mielessäni pyörii vain ihastukseni kohde ja odotan hänen tapaamistaan perhoset vatsassa. Leikkikaverinikin kohdalla olen huomannut, etten ole pitkään aikaan ajatellut seksiä muiden miesten kanssa, vaikka puhetta toisen miehen mukaan ottamisesta seksiin onkin hänen kanssaan ollut.

Vaikka ihastunkin lopulta vain harvoin, ihastumiseen ei kohdallani vaadi lopulta paljon. Minulle oikeastaan riittää, että seksi sujuu ja kyseinen ihminen on fiksu ja mukava ja tadaa, ihastuminen voi olla taattua. Ei tämä tietysti jokaisen kohdalla päde, mutta kun mietin viime vuosien ihastuksiani, heissä on monissa samoja piirteitä, vaikka ovatkin ihmisinä ihan erilaisia. Jokainen heistä on ollut älykäs, huumorintajuinen, mukavaluonteinen ja seksi on ollut hyvää. Leikkikaverini kohdalla korostuu myös hänen lämminhenkisyytensä ja empaattisuutensa, tiedän hänen olevan hyvä isä lapsilleen ja tämä lämminhenkisyys ja tieto hyvästä isyydestä on kohdallani toiminut varmasti yhtenä syynä, miksi olen häneen kiintynyt.

Miten ihastuminen sitten vaikuttaa D/s suhteeseen tai seksisuhteeseen? Omalla kohdallani ihastuminen on vaikuttanut juuri siihen, etten ole kiinnostunut muista miehistä. Bdsm-baarissa on ollut kirjoituksia siitä, kuinka tunteet ja ihastuminen ovat pilanneet D/s suhteen. Itse en moista ole huomannut, tosin tämä johtunee myös siitä, että en ole vielä uskaltanut kertoa ihastumisestani leikkikaverilleni. Lisäksi koen, että päinvastoin, nyt kun minulla on tunteita/kiintymystä toiseen, seksi on entistä parempaa mielestäni. Pystyn kyllä harrastamaan seksiä ilman tunteitakin, mutta kohdallani seksi on kuitenkin aina parempaa, jos tunteita on mukana. Koen, että tunteet syventävät alistumista ja seksiä - ihmiselle, josta tykkää, on mukavampi alistua kuin täysin randomille ihmiselle, jonka kanssa ei ole mitään tunnesidettä.

Toisaalta ihastuminen voi aiheuttaa myös negatiivisia piirteitä. Mustasukkaisuus voi lisääntyä, varsinkin jos yhteisistä pelisäännöistä ei ole sovittu tai suhteen laadusta ei ole keskusteltu. Leikkikaverini kohdalla tilanne on vähän vaikea siinä mielessä, että en tiedä hänen tunteistaan tai myöskään ajatuksistaan ''suhteemme'' laadusta. Ajatteleeko minua hän pelkkänä kaverina, jonka kanssa voi silloin tällöin paneskella vai jonakin muuna? En tiedä vastausta, koska en ole valitettavasti vielä uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Varsinkin yksipuolinen ihastuminen mielletään usein negatiiviseksi asiaksi. En itsekään koe nykyistä tilannetta täysin positiivisena, koska en tiedä miehen tunteista ja tiedostan, että minulla voi olla parhaillaan käynnissä yksipuolinen ihastuminen. Mutta silti koen, että tässä tilanteessa tunteet eivät ole huono asia. Kun saan aikaan itselleen mukavan tunteen, kun ajattelee toista tai kun saan toiselta viestiä ja tulen viestistä hyvälle tuulella, en pidä huonona, että olen ihastunut toiseen. Niin paljon piristystä tunteet ja ihastuminen kuitenkin antavat harmaaseen arkeen ja rakkauselämään.

-Perhis


perjantai 18. toukokuuta 2018

Uudet haasteet odottavat

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä jo viikko aikaisemmin blogiini, mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin haluan jakaa tämän asian kanssanne, monille ehkä pienen asian, mutta minulle ison asian. Olen löytänyt uuden työpaikan!

Kävin pari viikkoa sitten erään nousevan sosiaali- ja terveysfirman haastattelussa. Olin hakenut heille henkilökohtaiseksi avustajaksi. Oliko kenties työnhakuni ja monet ''et tullut valituksi tehtävään''-lauseet saaneet aikaan sen, että nytkään en varsinaisesti odottanut saavani työpaikkaa. Varsinkin, kun haastattelu oli ryhmähaastattelu ja uskoin muiden haastateltavien menevän ohitseni esimerkiksi heidän koulutustensa avulla.

Kuitenkin samana päivänä, vain pari tuntia haastattelun jälkeen sain puhelun, jossa minulle tarjottiin työtä. En miettinyt kahta sekunttiakaan, kun päätin ottaa työn vastaan. ''Hemmetti, mulle soitetaan ja tarjotaan ja työtä, en todellakaan aio luopua tilaisuudesta'' mietin jälkeenpäin.

Uusi työni ei ole palkallisesti mikään paras vaihtoehto ja tiedostan jo parin tehdyn työvuoron perusteella, että kyseessä on rankkaa työtä, mutta tämä työ on minulle kuitenkin, jos ei vielä lottovoitto, niin voitto ainakin. Ensinnäkin olen halunnut pitkään tehdä työtä, jossa saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja kenties auttaakin heitä. Lisäksi tämä työpaikka tuntuu todellakin voitolta kaiken työnhaun jälkeen.

Kun on yli puoli vuotta etsinyt töitä saamatta niitä, sitä kyynistyy väkisinkin ja alkaa pikku hiljaa ehkä menettämään toivoaan. Kenties väsymään loputtomaan hakemusten täyttämiseen. Ehkä jopa ajattelemaan, että mitään töitä ei löydykään. Ajatellen kaikkea työnhakua, jota olen tehnyt, tämä työ tuntuu todellakin melkein siltä lottovoitolta. Vihdoinkin työnhakuni tärppäsi! Se fiilis, kun minulle soitettiin ja tarjottiin töitä, oli mahtava.

Aiheesta hieman sivuten, minun pitää tuoda myös esille eräs toinen asia. En tiedä onko tähän vaikuttanut ikäni, lisääntyvä elämänkokemukseni, vai mikä, mutta olen huomannut itsevarmuuteni ja itseluottamukseni nousseen viime aikoina.

Olen aina ollut uusissa tilanteissa se jännittäjä. Jännittänyt työhaastatteluita, uuteen työhön menemistä ja niin edelleen. Olen aikoinaan jännityksen takia jättänyt pari minulle tarjottua työtäkin väliin, koska itseluottamukseni ja usko omiin kykyihini ei ole tuolloin ollut suuri.

Nyt tilanne on aivan toinen. Huomaan uskaltavani ottaa haasteita monella elämän osa-alueella. Uskalsin esimerkiksi ottaa tämän työn vastaan. Nuorempana en ehkä olisi uskaltanut, koska ajattelin tuolloin, etten pärjäisi työssä. Nyt ajattelen kaikki uudet työt haasteena, enkä ensimmäisenä ajattele, että en selviäisi uudessa työssä.

Uskallan nykyään heittäytyä enemmän ja ottaa jopa riskejä. Myös ihmissuhteiden osalta.

En tiedä mitä on tapahtumassa, mutta suunta ja muutos  vaikuttaa hyvältä.

Lisäksi voin pitkästä aikaa sanoa kunnolla, että elämä hymyilee.

-Perhis

maanantai 30. huhtikuuta 2018

"Onko tämä minulle tärkeä asia"

Minulla on tässä meneillään jonkinlainen seksisuhde erään dominoivan miehen kanssa, jonka tapasin erään Facebookin sinkkuryhmän kautta. Olemme tässä jo tavanneet viitisen kertaa ja kun tapaamisemme ovat tähän asti rajoittuneet lähinnä alistavaan panemiseen, niin nyt olemme edenneen ihan kunnon session miettimiseen.

Emme ole miehen kanssa puhuneet siitä, mikä juttumme nimi on. Sen tiedän, etten mies ole varsinaisesti etsimässä tällä hetkellä mitään vakavampaa. Myönnän kuitenkin olevani kiinnostunut tutustumaan enemmän ja lisää mieheen. Hän on komea, huumorintajuinen, fiksu, empaattinen, itsevarma. Hänessä on oikeastaan lähes kaikkea niitä asioita, mistä tykkään miehessä - paitsi ettei hän halua enää lapsia viiden lapsen jälkeen. Ja koska hänelle on tehty sterilisaatio, joten päätös siitä, ettei lapsia hänelle tule, on lopullinen eikä mikään sellainen, että yksi lapsi saattaisi vielä joskus olla tervetullut.

Olen tämän miehen myötä ja oikeastaan jo jonkin aikaa olen miettinyt omia haaveitani lapsensaannista. Haluanko oikeasti lapsia?

Yläasteelta lähtien olen ajatellut haluavani lapsia. Kukaan ei ole koskaan painostanut minua hankkimaan lapsia, enkä koe yhteiskunnan painostaneen minua, vaan jotenkin ajatus omista lapsista on aina kulkenut minussa. Olen tuonut haaveeni omista lapsista näkyvästi esille. Olen parisuhdetta ajatellen kieltäytynyt deittailemasta miehiä, jotka eivät missään nimessä halua lapsia. Olen baarin puolella kirjoittanut paljon kirjoituksia haaveestani saada lapsia. Pelännyt, olenko pelottava subi, kun haluan omia lapsia.

Oikeastaan jo viime vuoden puolelta olen kyseenalaistanut ja alkanut pohtia, että haluanko todella lapsia. Olisiko minusta äidiksi oikeasti?

Mikä sitten on saanut mieleni ehkä vähän muuttumaan tai ainakin pohtimaan asiaa?

Ehkä isoimpana asiana on se, että kun on elänyt jo kahdeksan vuotta sinkkuna, on tottunut sinkkuuden tuomaan itsenäisyyteen ja vapauteen. Olen miettinyt paljon, olisinko lapsen takia valmis luopumaan omasta ajastani ja vapaa-ajastani? Tiedän, ettei oma elämä lopu lapsen saamiseen, mutta tosia asia on, että oma vapaa-aika ja elämä kuitenkin vähenee radikaalisti ja tästä lähtien elämä kulkee lapsen ehdoilla. Halusi tai ei. Voit toki lähteä reissaamaan, kahville, shoppailemaan jne, mutta joko sinun pitää ottaa lapsesi mukaan tai sitten sinun pitää jättää lapsi isän kanssa kotiin tai viedä mummulaan hoitoon.

Olen myös hieman introvertti ja jo pienten siskonlasten kanssa olen huomannut väsyväni, jos olen ollut heidän kanssaan vaikka päivän ajan. Jos väsyn jo siskonlasten kanssa, niin miten jaksan omien lasten kanssa, varsinkin jos he ovat yhtä riehakkaita kuin siskonilapset ja lapsia siunaantuisi monta?

Väsymisestä tuli mieleen, että varsinkin pikkulapsiaikaan yhdistetään usein unettomat yöt. Tätä ei tietysti toteudu kaikkien lasten kohdalla, mutta unettomia öitä on varmasti luvassa, kun lapsia on. Minulla on jo ennestään unettomuutta. Nukun öitä välillä huonosti, heräilen öisin ja saatan olla aamuisin hyvin väsynyt. Jaksaisinko uniongelmaisena unettomia öitä lasten kanssa?

Seuranhaun kannalta olen huomannut taas sen, että ne miehet, joista olen itse ollut kiinnostunut, eivät ole halunneet lapsia. Eivät ole halunneet joko ollenkaan tai eivät ole enää aikaisempien lapsien jälkeen halunneet uusia lapsia.

Tämän asian pohtiminen on omassa identiteetissäni ja minässäni kenties isoin prosessi. Asia ja arvo, jota olen pitänyt itsestäänselvänä, ei välttämättä olekaan enää itsestäänselvä asia, jota välttämättä tavoitella.

Haluanko siis lapsia joskus? Tällä hetkellä minun on pakko sanoa, että en tiedä. Toisaalta näkisin itseni perheenäitinä. Toisaalta en. En edes tiedä olenko sellainen äitimäinen ihminen, kuten monet kaverini ovat, vaikka pidän paljon lapsista ja minusta on sanottu, että minusta tulisi hyvä äiti.

Asian pohtiminen vaatii vielä aikaa ja mihin tulokseen päädynkään, sen aika näyttää.

- Perhis