perjantai 18. toukokuuta 2018

Uudet haasteet odottavat

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä jo viikko aikaisemmin blogiini, mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin haluan jakaa tämän asian kanssanne, monille ehkä pienen asian, mutta minulle ison asian. Olen löytänyt uuden työpaikan!

Kävin pari viikkoa sitten erään nousevan sosiaali- ja terveysfirman haastattelussa. Olin hakenut heille henkilökohtaiseksi avustajaksi. Oliko kenties työnhakuni ja monet ''et tullut valituksi tehtävään''-lauseet saaneet aikaan sen, että nytkään en varsinaisesti odottanut saavani työpaikkaa. Varsinkin, kun haastattelu oli ryhmähaastattelu ja uskoin muiden haastateltavien menevän ohitseni esimerkiksi heidän koulutustensa avulla.

Kuitenkin samana päivänä, vain pari tuntia haastattelun jälkeen sain puhelun, jossa minulle tarjottiin työtä. En miettinyt kahta sekunttiakaan, kun päätin ottaa työn vastaan. ''Hemmetti, mulle soitetaan ja tarjotaan ja työtä, en todellakaan aio luopua tilaisuudesta'' mietin jälkeenpäin.

Uusi työni ei ole palkallisesti mikään paras vaihtoehto ja tiedostan jo parin tehdyn työvuoron perusteella, että kyseessä on rankkaa työtä, mutta tämä työ on minulle kuitenkin, jos ei vielä lottovoitto, niin voitto ainakin. Ensinnäkin olen halunnut pitkään tehdä työtä, jossa saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja kenties auttaakin heitä. Lisäksi tämä työpaikka tuntuu todellakin voitolta kaiken työnhaun jälkeen.

Kun on yli puoli vuotta etsinyt töitä saamatta niitä, sitä kyynistyy väkisinkin ja alkaa pikku hiljaa ehkä menettämään toivoaan. Kenties väsymään loputtomaan hakemusten täyttämiseen. Ehkä jopa ajattelemaan, että mitään töitä ei löydykään. Ajatellen kaikkea työnhakua, jota olen tehnyt, tämä työ tuntuu todellakin melkein siltä lottovoitolta. Vihdoinkin työnhakuni tärppäsi! Se fiilis, kun minulle soitettiin ja tarjottiin töitä, oli mahtava.

Aiheesta hieman sivuten, minun pitää tuoda myös esille eräs toinen asia. En tiedä onko tähän vaikuttanut ikäni, lisääntyvä elämänkokemukseni, vai mikä, mutta olen huomannut itsevarmuuteni ja itseluottamukseni nousseen viime aikoina.

Olen aina ollut uusissa tilanteissa se jännittäjä. Jännittänyt työhaastatteluita, uuteen työhön menemistä ja niin edelleen. Olen aikoinaan jännityksen takia jättänyt pari minulle tarjottua työtäkin väliin, koska itseluottamukseni ja usko omiin kykyihini ei ole tuolloin ollut suuri.

Nyt tilanne on aivan toinen. Huomaan uskaltavani ottaa haasteita monella elämän osa-alueella. Uskalsin esimerkiksi ottaa tämän työn vastaan. Nuorempana en ehkä olisi uskaltanut, koska ajattelin tuolloin, etten pärjäisi työssä. Nyt ajattelen kaikki uudet työt haasteena, enkä ensimmäisenä ajattele, että en selviäisi uudessa työssä.

Uskallan nykyään heittäytyä enemmän ja ottaa jopa riskejä. Myös ihmissuhteiden osalta.

En tiedä mitä on tapahtumassa, mutta suunta ja muutos  vaikuttaa hyvältä.

Lisäksi voin pitkästä aikaa sanoa kunnolla, että elämä hymyilee.

-Perhis

maanantai 30. huhtikuuta 2018

"Onko tämä minulle tärkeä asia"

Minulla on tässä meneillään jonkinlainen seksisuhde erään dominoivan miehen kanssa, jonka tapasin erään Facebookin sinkkuryhmän kautta. Olemme tässä jo tavanneet viitisen kertaa ja kun tapaamisemme ovat tähän asti rajoittuneet lähinnä alistavaan panemiseen, niin nyt olemme edenneen ihan kunnon session miettimiseen.

Emme ole miehen kanssa puhuneet siitä, mikä juttumme nimi on. Sen tiedän, etten mies ole varsinaisesti etsimässä tällä hetkellä mitään vakavampaa. Myönnän kuitenkin olevani kiinnostunut tutustumaan enemmän ja lisää mieheen. Hän on komea, huumorintajuinen, fiksu, empaattinen, itsevarma. Hänessä on oikeastaan lähes kaikkea niitä asioita, mistä tykkään miehessä - paitsi ettei hän halua enää lapsia viiden lapsen jälkeen. Ja koska hänelle on tehty sterilisaatio, joten päätös siitä, ettei lapsia hänelle tule, on lopullinen eikä mikään sellainen, että yksi lapsi saattaisi vielä joskus olla tervetullut.

Olen tämän miehen myötä ja oikeastaan jo jonkin aikaa olen miettinyt omia haaveitani lapsensaannista. Haluanko oikeasti lapsia?

Yläasteelta lähtien olen ajatellut haluavani lapsia. Kukaan ei ole koskaan painostanut minua hankkimaan lapsia, enkä koe yhteiskunnan painostaneen minua, vaan jotenkin ajatus omista lapsista on aina kulkenut minussa. Olen tuonut haaveeni omista lapsista näkyvästi esille. Olen parisuhdetta ajatellen kieltäytynyt deittailemasta miehiä, jotka eivät missään nimessä halua lapsia. Olen baarin puolella kirjoittanut paljon kirjoituksia haaveestani saada lapsia. Pelännyt, olenko pelottava subi, kun haluan omia lapsia.

Oikeastaan jo viime vuoden puolelta olen kyseenalaistanut ja alkanut pohtia, että haluanko todella lapsia. Olisiko minusta äidiksi oikeasti?

Mikä sitten on saanut mieleni ehkä vähän muuttumaan tai ainakin pohtimaan asiaa?

Ehkä isoimpana asiana on se, että kun on elänyt jo kahdeksan vuotta sinkkuna, on tottunut sinkkuuden tuomaan itsenäisyyteen ja vapauteen. Olen miettinyt paljon, olisinko lapsen takia valmis luopumaan omasta ajastani ja vapaa-ajastani? Tiedän, ettei oma elämä lopu lapsen saamiseen, mutta tosia asia on, että oma vapaa-aika ja elämä kuitenkin vähenee radikaalisti ja tästä lähtien elämä kulkee lapsen ehdoilla. Halusi tai ei. Voit toki lähteä reissaamaan, kahville, shoppailemaan jne, mutta joko sinun pitää ottaa lapsesi mukaan tai sitten sinun pitää jättää lapsi isän kanssa kotiin tai viedä mummulaan hoitoon.

Olen myös hieman introvertti ja jo pienten siskonlasten kanssa olen huomannut väsyväni, jos olen ollut heidän kanssaan vaikka päivän ajan. Jos väsyn jo siskonlasten kanssa, niin miten jaksan omien lasten kanssa, varsinkin jos he ovat yhtä riehakkaita kuin siskonilapset ja lapsia siunaantuisi monta?

Väsymisestä tuli mieleen, että varsinkin pikkulapsiaikaan yhdistetään usein unettomat yöt. Tätä ei tietysti toteudu kaikkien lasten kohdalla, mutta unettomia öitä on varmasti luvassa, kun lapsia on. Minulla on jo ennestään unettomuutta. Nukun öitä välillä huonosti, heräilen öisin ja saatan olla aamuisin hyvin väsynyt. Jaksaisinko uniongelmaisena unettomia öitä lasten kanssa?

Seuranhaun kannalta olen huomannut taas sen, että ne miehet, joista olen itse ollut kiinnostunut, eivät ole halunneet lapsia. Eivät ole halunneet joko ollenkaan tai eivät ole enää aikaisempien lapsien jälkeen halunneet uusia lapsia.

Tämän asian pohtiminen on omassa identiteetissäni ja minässäni kenties isoin prosessi. Asia ja arvo, jota olen pitänyt itsestäänselvänä, ei välttämättä olekaan enää itsestäänselvä asia, jota välttämättä tavoitella.

Haluanko siis lapsia joskus? Tällä hetkellä minun on pakko sanoa, että en tiedä. Toisaalta näkisin itseni perheenäitinä. Toisaalta en. En edes tiedä olenko sellainen äitimäinen ihminen, kuten monet kaverini ovat, vaikka pidän paljon lapsista ja minusta on sanottu, että minusta tulisi hyvä äiti.

Asian pohtiminen vaatii vielä aikaa ja mihin tulokseen päädynkään, sen aika näyttää.

- Perhis


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Surun ja vitutuksen käsittely huumorin avulla

Tänään on ollut taas vaihteeksi kiukkupäivä. Kaikki on ottanut päähän ja ärsyttänyt, eikä ole edes maanantai.. Ajattelin aluksi kirjoittaa siitä, miten käännän kaiken surun ja vitutuksen  positiivisen ajattelun puolelle, mutta kun jälleen kerran huomasin, mikä minun kohdallani auttaa vitutuksen/surun poistossa, ajattelin tehdä tästä keinosta oman tekstin. Tämä keino on huumori/nauru.

Me ihmiset käsittelemme surua ja vitusta eri tavoin. Joku lähtee salille tai juoksulenkille, joku purkaa oloaan läheiselle ystävälle, joku saattaa kirjoittaa päiväkirjaan tai blogiin olostaan, joku saattaa vaikka kutoa sukkaa. Itselleni kirjoittaminen on tietysti jonkinlaista terapiaa ja vitutuksen ja surun poistokeino, mutta niin on myös huumori ja nauru.

Nauran usein, voisi sanoa, että nauran lähes päivittäin. Vaikka saatan varsinkin uusiin ihmisiin tutustuessa olla hieman varautunut, osaan kuitenkin naurun ja huumorin avulla vapautua. Huumorintaju on itselleni erittäin tärkeä asia, niin itsessäni kuin myös ystävässä, kumppanissa tai oikeastaan kenessä tahansa ihmisessä, jonka kanssa olen tekemisissä.

Nauran hyvin monenlaiselle huumorille. Niin musta huumori kuin perinteinen aivot-narikkaan huumori sytyttää ja onhan se tilannekomiikkakin aina välillä hauskaa.. Minun kohdallani naurua voi aiheuttaa niin hauska Youtube-video, jokin hauska Facebook-keskustelu tai esimerkiksi hauska kirja.

Miten nauru sitten toimii terapiana tai surun poistattajana? Jokainen meistä varmaan muistaa sellaisia hetkiä, kun olemme nauraneet niin paljon, että vatsaan sattuu tai kyyneliä tulee silmistä. Tällaiset naurukohtaukset rentouttavat yllättävän paljon. Kun nauraa 5 minuuttia putkeen niin, että vatsaan sattuu, ei naurukohtauksen loppuessa juurikaan enää vituta, kun olo niin hyvä ja endorfiininen. Parhaimmillaan olo on täysin rentoutunut.

Naurun avulla saa myös yksinkertaisesti ajatuksia muualle. Jos katson Youtubesta jotain hauskaa remix-videota, joka parhaimmillaan saattaa kestää viisikin minuuttia, niin aika hyvin tuona aikana saa  ajatuksia pois surullisesta tai ärsyttävästä asiasta. Ja kuten yllä totesin, ikävät asiat saattavat olla kokonaan poissa mielestä, kun on oikein paljon naurattanut.

Moni vakavasti sairas ihminen sanoo nauttivansa huumorista, jopa hyvin mustasta sellaisesta. En ihmettele yhtään. Huumorin avulla pystyy käsittelemään myös vaikeita asioita.

Minulle huumori ja nauru ovat yksi elämäni tärkein lääke ja piristys. <3

-Perhis

torstai 15. maaliskuuta 2018

Mikä on seksuaalinen suuntautumiseni?

Baariin on tullut profiilien kohdalle uusi merkintä, johon voi merkitä seksuaalisen suuntautumisensa. Täyttäessäni kyseistä kohtaa, ajattelin seksuaalisen suuntaumisen määrittelyn olevan helppoa. Mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Aluksi merkitsin kohtaan suuntauksen ''heteroflexible''. Tämä alkoi pian tökkimään: ''No en mä kai heteroflexible ole''. Sen jälkeen merkitsin kohtaan heteroseksuaali. Tämäkään ei tuntunut oikealta: ''No kun heteroseksuaali kuulostaa niin tylsältä''. Profiilissani lukee tällä hetkellä heteroseksuaali, mutta voi olla, että muutan kohdan ''en halua määritellä/en tiedä''.

Mikä siis on seksuaalinen suuntautumiseni? Tarkastellaanpas sitä vähän.

Seksuaalisesta suuntautumisesta tiedän sen verran, että n. 99% prosenttia olen miehiin päin suuntautunut. Olen ihastunut ja kiinnostunut nimenomaan aina miehistä. Monet heteroksi itseään kutsuvat naisetkin ovat joskus kertoneet ihastuneensa naisiin, mutta itse en muistele missään vaiheessa kokeneen romanttisia tunteita naisia kohtaan.

Seksipuolen suhteen asia ei ole niin yksiselitteinen. Nautin erittäin paljon seksistä juuri miesten kanssa ja etsin nimenomaan miehiä leikkikaveriksi. Olen aikoinaan harrastanut parikin kertaa seksiä naisen kanssa ja nauttineeni kyllä omalla tavallaan seksistä naisen kanssa - vaikka lopulta seksi miehen kanssa on vienyt voiton. Minulla on ollut myös fantasioita naiselle alistumisesta. Tällä hetkellä tosin seksi naisen kanssa kiinnostaa vielä vähemmän mitä se on joskus kiinnostanut. Olen kyllä ilmoittanut, että minusta voi saada toisen naisen esimerkiksi kolmen kimppaan ja voisin mahdollisesti sessioida toisena subina, mutta en esimerkiksi ole tällä hetkellä etsimässä mitenkään aktiivisesti paria leikkimään tai harrastamaan seksiä kanssani.

Mites sitten porno ja muut kiihokkeet? Pornon kohdalla tuleekin jännä juttu esille. Olen ehkä tyypillinen nainen siinä mielessä, että katson lopulta aika harvoin pornoa ja silloin jos katson, se on ehkä enemmän fetish-pornoa kuin täysin bdsm-aiheista pornoa. Ja silloin kun pornoa katson,  niin katselen usein naisten välistä pornoa - poislukien kimppapornot, jossa aina katselen pornoa, jossa on vähintään yksi mies mukana. Jotenkin olen kokenut esimerkiksi naisten välisen bdsm-pornon paljon kiihottavampana kuin perinteisen Master-Subi-pornon. Mikä taas on siinä mielessä ristiriidassa halujeni kanssa, etten tällä hetkellä niin kauheasti haaveile naiselle alistumisesta. Voi tietysti olla, että Master-Subi-asetelma on niin tavallinen asetelma, joka toistuu niin pornossa, tosielämässä kuin eroottisissa novelleissa, että sitä mielummin katsoo vähän harvinaisempaa asetelmaa.

Romanttisista tunteista kun mainitsin, niin pitää mainita, että tykkään kyllä katsella todella paljon kauniita naisia. Huomaan usein selaavani kauniiden naisten kuvia esimerkiksi Instagramista ja kinkybileissä tykkään katsella kauniita naisia korseteissa ja koroissa. Tässä tosin ehkä korostuu enemmän visuaalisuus kuin seksuaalisen kiihotuksen saaminen. Olen visuaalinen ihminen, joka tykkää katsoa kauniita ja komeita ihmisiä. Ja toisaalta kauniiden naisten katsominen ei ole mikään salattu asia naisten toimesta..

Nykyään puhutaan paljon sukupuolten ja seksuaalisen suuntautumisten monpuolisuudesta. Itselleni seksuaalinen suhtautuminen ei sisänsä aiheuta ahdistusta. Tiedän mistä viehätyn ja mistä en viehäty ja hyväksyn seksuaalisen suuntautumisen. En ehkä pysty määrittelemään täysin omaa seksuaalista suuntautumistani, mutta toisaalta tarvitseeko sitä määritellä? Minä olen mikä olen, enkä siitä muuksi muutu.

-Perhis




tiistai 27. helmikuuta 2018

Ihmissuhteiden tarkastelua

Minulla on jo jonkin aikaa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia muita kinkyihmisiä kohtaan. Sellaisia tunteita, että haluaisin vain ottaa kunnolla etäisyyttä ensinnäkin joihinkin kinkyihin. Mistä tunteeni ja ajatukseni sitten johtuvat? Lienee parasta avata eräs kinkyihmissuhdetta, josta kenties nämä ristiriitaiset tunteet tulevat.

Koin viime vuonna yhden rankimmistani ihmissuhteista. Kyseessä oli kaverisuhde erääseen switch-mieheen. Tutustuimme erään Facebook-ryhmän kautta ja näin jälkikäteen ajatellen, häneen tutustuminen oli virhe. Tai ainakin virhe oli alkaa tutustua sen syvemmin häneen.

Jälkikäteen tarkasteltuna, suhteemme oli hyvin yksipuolinen, joka oli höystetty ties millä minua ahdistavalla asialla. Kyseinen mieshenkilö - anteeksi kirjoitan nyt aivan suoraan, ei ole henkisesti aivan tasapainoinen ihminen. Suhteen aikana hän loukkaantui hyvin herkästi asioista - esimerkiksi silloin, jos en heti vastannut hänen viestiinsä tai jos en halunnut jutella hänen kanssaan puhelimessa, kun hän oli kännissä. Kaikki vika tuntui aina olevan muissa, hän kuormitti minua ongelmillaan ja minulle tuli olo, että minun pitäisi elää häntä ja hänen ongelmiaan varten. Hän soitteli kännipuheluita, eikä meinannut muutenkaan aina tajuta sitä, että en välttämättä esimerkiksi nukkumaanmenon kynnyksellä jaksa alkaa puhumaan tuntien puheluita. Hänellä esiintyi myös itsetuhoisia ajatuksia ja hän ei halunnut/tahtonut ymmärtää minua, kun yritin aina välillä selittää, että koin suhteemme liian raskaana minulle.

Jotta en antaisi liian negatiivista vaikutelmaa, niin meillä oli myös hyviä hetkiä. Tapasimme livenä pari kertaa ja varsinkin pari ensimmäistä tapaamiskertaa olivat oikein mukavia. En myöskään itse ollut mikään pyhimys. Varon yleensä sanojani jopa suuttuneena, mutta tälle ihmiselle sanoin asioita, joita kaduin myöhemmin.

Tämän vuoden alussa tein asian, jota olin miettinyt jo pitkään. Katkaisin yhteydenpitoni häneen. Estin hänet Facebookissa ja estin hänen numeronsa kännykässäni niin, ettei hän pysty ottamaan minuun yhteyttä. Vaikka ristiriidoista johtuen yhteydenpitomme oli vuoden alussa vähäistä, tunsin kuitenkin, että haluan laittaa suhteellemme lopun. Olin uuden vuoden lupauksena tehnyt lupauksen, että pidän elämässäni vain ihmisiä, jotka tuottavat minulle hyvää oloa ja tämä ihminen ei kuulunut niihin, jotka aiheuttavat minulle hyvää oloa. Päinvastoin, loppuaikoina kun katselin hänen Facebook-profiilikuviaan, jonkinlainen ahdistus täytti rintani. Sellainen ahdistus, joka viestittää, että kyseisessä ihmisessä ei ole välttämättä kaikki kunnossa.

Sen jälkeen kun olen estänyt hänet, minut on täyttänyt helpotuksen tunne. Niin ikävältä ja ilkeältä kuin tämä varmasti kuulostaa. Estämisen myötä aloin myös tarkastella muita kinkysuhteitani ja mihin tulokseen päädyinkään..

Olen iloinnut ihmismäärästä, joita kinkyily on tuonut elämääni. Nyt kun tämän rankan ihmissuhteen jälkeen aloin tarkastella erityisesti ihmissuhteita muihin kinkyihin, jouduin pettymään.

Kyllä, elämässäni on paljon kinkyjä. Mutta loppujen lopuksi, en tällä hetkellä pidä kuin muutamaa kinkyä ystävinä. Suuressa osassa kinkysuhteitani on tuntunut toistuvan sama kaava: Yksipuolisuus. Puhutaan vain omista asioista ja ongelmista ja minun asiani eivät kiinnosta ollenkaan. Minä autan muita, mutta en saa mitään takaisin. Nämä elementit toistuvat valitettavasti monessa kinkyssä, joita olen tähän asti pitänyt ystävinäni.

Mitä ystävyyttä sellainen on, jossa toisen asiat sivuutetaan täysin? Jossa itse auttaa ja tekee palveluksia, mutta ei itse saa mitään takaisin? Mitä ystävyyttä sellainen on, jossa toinen haukkuu selän takana? Mitä ystävyyttä sellainen on, jossa toinen loukkaantuu, jos en ole juuri sillä hetkellä tavoiteltavissa puhelimella? Vastaus on, ei minkäänlaista ystävyyttä.

Olenkin kokenut paljon pettymyksen tunteita, kun olen tajunnut, minkälaisia suurin osa kinkysuhteistani ovat olleet. Joukossa on onneksi nämä muutama helmi, joista mainitsin ja tiedän, että on olemassa mukavan oloisia kinkyjä , joihin mielelläni tutustuisin enemmän (esimerkiksi Turussa).

Tiedän myös, että kaikkien kinkyjen leimaaminen samanlaisiksi ihmisiksi, ei hyödytä mitään. Kohdalleni on todennäköisesti vain osunut vääränlaisia ihmisiä.

Tällä hetkellä minulla on siis hieman tekemistä sen kanssa, että saisin luottamukseni takaisin kinkyihin. Mutta olen toiveikas, että pystyn taas jossain vaiheessa luottamaan muihin kinkyihin ja kenties saamaan niitä oikeita tosiystäviä elämääni lisää. :)

-Perhis

Ps. Jotta kirjoitukseni ei olisi liian synkkä, niin kerrottakoon välillä iloisia asioita. Löysin uuden asunnon täältä Tampereelta! Näyttää siis siltä, että jään tänne Manseen asustelemaan.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Yksinolosta ja kuinka se on välillä ihanaa ja välillä tuskaa

Lauantai-ilta ja koti-ilta, hyvä syy tekemisen puutteen takia kirjoitella taas blogia. Ja koska tämä ilta vierähtää vaihteeksi yksin kotona, niin sainkin inspiraation kirjoittaa aiheesta, joka on tullut minulle tutuksi vuosien varrella.

Kun on ollut jo monta sinkkuna ja asunut yksin, on saanut kokea monta yksinolemisen hetkeä. Eniten vietän aikaa nykyään yksikseni arkisin, mutta olen saanut kokea myös paljon yksinäisiä viikonloppuja. Niin paljon olen yksinolemista kokenut, että siihen on jopa tottunut - vai olenko sittenkään?

Olen luonteeltani ihminen, joka toisaalta nauttii paljon ihmisten seurasta, mutta kaipaa vastapainoina joskus myös omaa rauhaa. Tyypillinen ambivertti siis. Nykyään kaipuu ihmisten seuraan on kenties jopa suurempi kuin halu olla omassa rauhassa. Varmaan jo ihan senkin takia, että koska arkisin vietän aikaa usein yksikseni, niin viikonloput haluaisin mielellään viettää jonkun/joidenkin seurassa.

Kuten yllä kirjoitin, niin kun on viettänyt monta vuotta sinkkuutta, voisi luulla, että niihin yksinäisiin hetkiin on tottunut. Ja omalla tavallaan näin on käynytkin. Jos nykyään joudun viettämään esimerkiksi viikonlopun yksikseni, en välttämättä soittele koko puhelintani läpi saadakseni seuraa jonnekin, vaan hyväksyn (tosin ehkä hampaita kiristellen), että vietän nyt koti-iltaa omassa seurassani. Sitä hyväksyy ja tiedostaa, että sinkkuna joutuu välillä väkisinkin viettämään niitä yksinäisiä iltoja.

Mutta kun huomaa, että tarve viettää aikaa ihmisten kanssa on nykyään ehkä jopa suurempi kuin se, että haluaisi viettää aikaa omassa seurassaan, yksinäiset illat tuottavat välillä tuskaa. Stressaavat, ehkä jopa ahdistavat. Sitä kaipaa niin paljon sosialisointia ihmisten kanssa. Oli kyseessä sitten baari-ilta kaveriporukassa tai leffailta hyvän ystävän kanssa tai seksiä jonkun mukavan miehen kanssa; kaikissa näissä saan kaipaamani asiaa: Seuraa ja myös tekemistä.

Tietenkään se oma seura ei ole huono asia ja sitäkin välillä kaipaan. Nykyään oman ajan tarve korostuu erityisesti kinkybileiden jälkeen. Kun on illan aikana jutellut jopa kymmenien ihmisten kanssa, saanut ehkä pari kertaa piiskaa, niin illan jälkeen on todella väsynyt olo ja olenkin huomannut, että nykyään bileiden jälkeen uni tulee nopeasti.  Bileiltojen jälkeen olen huomannut kaipaavani sitä omaa rauhaa. Sen oman rauhan ei tarvitse kohdallani kestää edes kauaa. Joskus jo pelkkä parin tunnin yksinolo on auttanut paljon. En myöskään tarvitse täysin sulkeutumista omaan rauhaani. En sulje puhelintani ja juttelen normaalisti ihmisten kanssa. Minun kohdallani oma aika sosiaalisten tilanteiden jälkeen saattaa olla esimerkiksi kuntosalille meneminen tai leffan katselu. Hyvin pientä siis.

Kuten otsikkoon kirjoitin, yksinolo on välillä ihanaa ja välillä tuskaa. On mahtavaa, kun saa shoppailla rauhassa kaupungilla jopa monta tuntia. Mutta on myös erittäin mukavaa viettää iltaa kaveriporukassa. Ja mikä on näin sinkkuna kenties mielekkäintä minulle, viettää iltaa erityisen mukavan miespuolisen henkilön kanssa.

Vaikka kirjoitinkin, että nautin myös yksinolosta, tosiasia on, että kaipaan elämääni vielä enemmän sosialisointia. Erityisesti sitä, että pääsisin viettämään aikaa sen oikean ihmisen kanssa. Tehdä yhdessä ruokaa, harrastaa seksiä ja sessioida ja vain nauttia toisen seurasta ja läheisyydestä.. Ehkä sitten joskus. Nyt minun vain pitää hyväksyä se, että joudun kokemaan yksinäisiä iltoja aina silloin tällöin.

- Perhis




torstai 8. helmikuuta 2018

Siskoni tilanne

Olenkin kirjoittanut blogiini aiemmin siskostani ja hänen tilanteestaan hänen saatuaan aivokasvaimen ja koettuaan vielä ruman avioeron samaan aikaan. Monet ovat kyselleet siskoni tilannetta ja kiitos siitä kaikille, jotka ovat kyselleet. Siskoni tilanne on jatkunut jo jonkin aikaa aika tasaisena. Aivokasvaimen suhteen on menty seurannalla ja perhe-elämä kahden lapsen kanssa on sujunut myöskin ihan hyvin. Aina välillä kuitenkin tapahtuu ikäviä notkahduksia alaspäin. Erityisesti silloin, kun hänen exänsä ja lastensa isä sanoo jotain ikävää.

Lähes samoihin aikoihin, kun siskollani todettiin aivokasvain, siskolleni ja hänen exällensä tuli avioero. Tuolloin kun puhuimme asiasta perheeni kanssa, minulle selvisi, että siskoni oli joutunut kärsimään henkisestä väkivallasta, alentamisesta ja halveksumisesta exänsä toimesta avioliittonsa aikana. Exä on myös avioeron kohdalla toiminut erittäin ilkeästi siskoani kohtaan, hän mm heitti siskoni ulos heidän yhteisestä kodistaan ja on myös muutenkin käyttäytynyt - nyt kirjoitan tämän ihan suoraan, todella kusipäisesti siskoani kohtaan.

Siskoni ja minä emme ole siinä mielessä olleet läheisiä, että esimerkiksi soittelisimme joka päivä tai että minä kertoisin kauheasti omista asioistani hänelle. Hän on kuitenkin minulle tärkeä ihminen ja ennen kaikkea, minun rakas siskoni. Siksi tunnen aina vihaa ja suuttumusta, kun olen kuullut hänen exänsä kohtelevan siskoani huonosti. Exäni on haukkunut myös vanhempiani ja minuakin.

En voi ymmärtää, että minkälainen ihminen toimii noin? Ensin alistaa henkisesti siskoani henkisesti, heittää hänet sitten ulos heidän kodistaan ja vaikka erostakin alkaa olla jo aikaa, niin käyttäytyy silti kuin mikäkin kusipää siskoani kohtaan.Esimerkiksi hänen viimeisin tempauksensa oli se, että kun siskoni on kysellyt häneltä jo monia kertoja kuvia heidän lapsistaan, jotka ovat olleet exän muistitikulla, mutta exä ei ole niitä antanut. Nyt kun siskoni pyysi kuvia taas itselleen, oli exä vastannut kylmästi tuhonneensa kuvat.. Ensinnäkin kuka isä tuhoaa kuvat omista lapsistaan (joita tapaa säännöllisesti) ja kuka ihminen voi olla noin ilkeä toista ihmistä kohtaan?

En vain voi käsittää joidenkin ihmisten käytöstä ja toimintaa.

Kun on kyseessä minulle tärkeä ihminen jota satutetaan, niin kyseessä on minulle todella kova paikka. Vaikka asia ei varsinaisesti liity minuun, tunnen todella suurta surua siskoni puolesta ja nytkin tämän tekstin kirjoittaminen ja siskoni tilanteen ajatteleminen meinaa pistää kyyneliä silmiini.

Mutta pitää vain toivoa, että siskoni tilanne parantuu jossain vaiheessa. Sitä ennen on vain pakko jatkaa elämistä, päivä kerrallaan.

-Perhis

Ps. Yritän taas jossain vaiheessa kirjoitella jotain iloistakin..