maanantai 30. huhtikuuta 2018

"Onko tämä minulle tärkeä asia"

Minulla on tässä meneillään jonkinlainen seksisuhde erään dominoivan miehen kanssa, jonka tapasin erään Facebookin sinkkuryhmän kautta. Olemme tässä jo tavanneet viitisen kertaa ja kun tapaamisemme ovat tähän asti rajoittuneet lähinnä alistavaan panemiseen, niin nyt olemme edenneen ihan kunnon session miettimiseen.

Emme ole miehen kanssa puhuneet siitä, mikä juttumme nimi on. Sen tiedän, etten mies ole varsinaisesti etsimässä tällä hetkellä mitään vakavampaa. Myönnän kuitenkin olevani kiinnostunut tutustumaan enemmän ja lisää mieheen. Hän on komea, huumorintajuinen, fiksu, empaattinen, itsevarma. Hänessä on oikeastaan lähes kaikkea niitä asioita, mistä tykkään miehessä - paitsi ettei hän halua enää lapsia viiden lapsen jälkeen. Ja koska hänelle on tehty sterilisaatio, joten päätös siitä, ettei lapsia hänelle tule, on lopullinen eikä mikään sellainen, että yksi lapsi saattaisi vielä joskus olla tervetullut.

Olen tämän miehen myötä ja oikeastaan jo jonkin aikaa olen miettinyt omia haaveitani lapsensaannista. Haluanko oikeasti lapsia?

Yläasteelta lähtien olen ajatellut haluavani lapsia. Kukaan ei ole koskaan painostanut minua hankkimaan lapsia, enkä koe yhteiskunnan painostaneen minua, vaan jotenkin ajatus omista lapsista on aina kulkenut minussa. Olen tuonut haaveeni omista lapsista näkyvästi esille. Olen parisuhdetta ajatellen kieltäytynyt deittailemasta miehiä, jotka eivät missään nimessä halua lapsia. Olen baarin puolella kirjoittanut paljon kirjoituksia haaveestani saada lapsia. Pelännyt, olenko pelottava subi, kun haluan omia lapsia.

Oikeastaan jo viime vuoden puolelta olen kyseenalaistanut ja alkanut pohtia, että haluanko todella lapsia. Olisiko minusta äidiksi oikeasti?

Mikä sitten on saanut mieleni ehkä vähän muuttumaan tai ainakin pohtimaan asiaa?

Ehkä isoimpana asiana on se, että kun on elänyt jo kahdeksan vuotta sinkkuna, on tottunut sinkkuuden tuomaan itsenäisyyteen ja vapauteen. Olen miettinyt paljon, olisinko lapsen takia valmis luopumaan omasta ajastani ja vapaa-ajastani? Tiedän, ettei oma elämä lopu lapsen saamiseen, mutta tosia asia on, että oma vapaa-aika ja elämä kuitenkin vähenee radikaalisti ja tästä lähtien elämä kulkee lapsen ehdoilla. Halusi tai ei. Voit toki lähteä reissaamaan, kahville, shoppailemaan jne, mutta joko sinun pitää ottaa lapsesi mukaan tai sitten sinun pitää jättää lapsi isän kanssa kotiin tai viedä mummulaan hoitoon.

Olen myös hieman introvertti ja jo pienten siskonlasten kanssa olen huomannut väsyväni, jos olen ollut heidän kanssaan vaikka päivän ajan. Jos väsyn jo siskonlasten kanssa, niin miten jaksan omien lasten kanssa, varsinkin jos he ovat yhtä riehakkaita kuin siskonilapset ja lapsia siunaantuisi monta?

Väsymisestä tuli mieleen, että varsinkin pikkulapsiaikaan yhdistetään usein unettomat yöt. Tätä ei tietysti toteudu kaikkien lasten kohdalla, mutta unettomia öitä on varmasti luvassa, kun lapsia on. Minulla on jo ennestään unettomuutta. Nukun öitä välillä huonosti, heräilen öisin ja saatan olla aamuisin hyvin väsynyt. Jaksaisinko uniongelmaisena unettomia öitä lasten kanssa?

Seuranhaun kannalta olen huomannut taas sen, että ne miehet, joista olen itse ollut kiinnostunut, eivät ole halunneet lapsia. Eivät ole halunneet joko ollenkaan tai eivät ole enää aikaisempien lapsien jälkeen halunneet uusia lapsia.

Tämän asian pohtiminen on omassa identiteetissäni ja minässäni kenties isoin prosessi. Asia ja arvo, jota olen pitänyt itsestäänselvänä, ei välttämättä olekaan enää itsestäänselvä asia, jota välttämättä tavoitella.

Haluanko siis lapsia joskus? Tällä hetkellä minun on pakko sanoa, että en tiedä. Toisaalta näkisin itseni perheenäitinä. Toisaalta en. En edes tiedä olenko sellainen äitimäinen ihminen, kuten monet kaverini ovat, vaikka pidän paljon lapsista ja minusta on sanottu, että minusta tulisi hyvä äiti.

Asian pohtiminen vaatii vielä aikaa ja mihin tulokseen päädynkään, sen aika näyttää.

- Perhis