tiistai 27. helmikuuta 2018

Ihmissuhteiden tarkastelua

Minulla on jo jonkin aikaa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia muita kinkyihmisiä kohtaan. Sellaisia tunteita, että haluaisin vain ottaa kunnolla etäisyyttä ensinnäkin joihinkin kinkyihin. Mistä tunteeni ja ajatukseni sitten johtuvat? Lienee parasta avata eräs kinkyihmissuhdetta, josta kenties nämä ristiriitaiset tunteet tulevat.

Koin viime vuonna yhden rankimmistani ihmissuhteista. Kyseessä oli kaverisuhde erääseen switch-mieheen. Tutustuimme erään Facebook-ryhmän kautta ja näin jälkikäteen ajatellen, häneen tutustuminen oli virhe. Tai ainakin virhe oli alkaa tutustua sen syvemmin häneen.

Jälkikäteen tarkasteltuna, suhteemme oli hyvin yksipuolinen, joka oli höystetty ties millä minua ahdistavalla asialla. Kyseinen mieshenkilö - anteeksi kirjoitan nyt aivan suoraan, ei ole henkisesti aivan tasapainoinen ihminen. Suhteen aikana hän loukkaantui hyvin herkästi asioista - esimerkiksi silloin, jos en heti vastannut hänen viestiinsä tai jos en halunnut jutella hänen kanssaan puhelimessa, kun hän oli kännissä. Kaikki vika tuntui aina olevan muissa, hän kuormitti minua ongelmillaan ja minulle tuli olo, että minun pitäisi elää häntä ja hänen ongelmiaan varten. Hän soitteli kännipuheluita, eikä meinannut muutenkaan aina tajuta sitä, että en välttämättä esimerkiksi nukkumaanmenon kynnyksellä jaksa alkaa puhumaan tuntien puheluita. Hänellä esiintyi myös itsetuhoisia ajatuksia ja hän ei halunnut/tahtonut ymmärtää minua, kun yritin aina välillä selittää, että koin suhteemme liian raskaana minulle.

Jotta en antaisi liian negatiivista vaikutelmaa, niin meillä oli myös hyviä hetkiä. Tapasimme livenä pari kertaa ja varsinkin pari ensimmäistä tapaamiskertaa olivat oikein mukavia. En myöskään itse ollut mikään pyhimys. Varon yleensä sanojani jopa suuttuneena, mutta tälle ihmiselle sanoin asioita, joita kaduin myöhemmin.

Tämän vuoden alussa tein asian, jota olin miettinyt jo pitkään. Katkaisin yhteydenpitoni häneen. Estin hänet Facebookissa ja estin hänen numeronsa kännykässäni niin, ettei hän pysty ottamaan minuun yhteyttä. Vaikka ristiriidoista johtuen yhteydenpitomme oli vuoden alussa vähäistä, tunsin kuitenkin, että haluan laittaa suhteellemme lopun. Olin uuden vuoden lupauksena tehnyt lupauksen, että pidän elämässäni vain ihmisiä, jotka tuottavat minulle hyvää oloa ja tämä ihminen ei kuulunut niihin, jotka aiheuttavat minulle hyvää oloa. Päinvastoin, loppuaikoina kun katselin hänen Facebook-profiilikuviaan, jonkinlainen ahdistus täytti rintani. Sellainen ahdistus, joka viestittää, että kyseisessä ihmisessä ei ole välttämättä kaikki kunnossa.

Sen jälkeen kun olen estänyt hänet, minut on täyttänyt helpotuksen tunne. Niin ikävältä ja ilkeältä kuin tämä varmasti kuulostaa. Estämisen myötä aloin myös tarkastella muita kinkysuhteitani ja mihin tulokseen päädyinkään..

Olen iloinnut ihmismäärästä, joita kinkyily on tuonut elämääni. Nyt kun tämän rankan ihmissuhteen jälkeen aloin tarkastella erityisesti ihmissuhteita muihin kinkyihin, jouduin pettymään.

Kyllä, elämässäni on paljon kinkyjä. Mutta loppujen lopuksi, en tällä hetkellä pidä kuin muutamaa kinkyä ystävinä. Suuressa osassa kinkysuhteitani on tuntunut toistuvan sama kaava: Yksipuolisuus. Puhutaan vain omista asioista ja ongelmista ja minun asiani eivät kiinnosta ollenkaan. Minä autan muita, mutta en saa mitään takaisin. Nämä elementit toistuvat valitettavasti monessa kinkyssä, joita olen tähän asti pitänyt ystävinäni.

Mitä ystävyyttä sellainen on, jossa toisen asiat sivuutetaan täysin? Jossa itse auttaa ja tekee palveluksia, mutta ei itse saa mitään takaisin? Mitä ystävyyttä sellainen on, jossa toinen haukkuu selän takana? Mitä ystävyyttä sellainen on, jossa toinen loukkaantuu, jos en ole juuri sillä hetkellä tavoiteltavissa puhelimella? Vastaus on, ei minkäänlaista ystävyyttä.

Olenkin kokenut paljon pettymyksen tunteita, kun olen tajunnut, minkälaisia suurin osa kinkysuhteistani ovat olleet. Joukossa on onneksi nämä muutama helmi, joista mainitsin ja tiedän, että on olemassa mukavan oloisia kinkyjä , joihin mielelläni tutustuisin enemmän (esimerkiksi Turussa).

Tiedän myös, että kaikkien kinkyjen leimaaminen samanlaisiksi ihmisiksi, ei hyödytä mitään. Kohdalleni on todennäköisesti vain osunut vääränlaisia ihmisiä.

Tällä hetkellä minulla on siis hieman tekemistä sen kanssa, että saisin luottamukseni takaisin kinkyihin. Mutta olen toiveikas, että pystyn taas jossain vaiheessa luottamaan muihin kinkyihin ja kenties saamaan niitä oikeita tosiystäviä elämääni lisää. :)

-Perhis

Ps. Jotta kirjoitukseni ei olisi liian synkkä, niin kerrottakoon välillä iloisia asioita. Löysin uuden asunnon täältä Tampereelta! Näyttää siis siltä, että jään tänne Manseen asustelemaan.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Yksinolosta ja kuinka se on välillä ihanaa ja välillä tuskaa

Lauantai-ilta ja koti-ilta, hyvä syy tekemisen puutteen takia kirjoitella taas blogia. Ja koska tämä ilta vierähtää vaihteeksi yksin kotona, niin sainkin inspiraation kirjoittaa aiheesta, joka on tullut minulle tutuksi vuosien varrella.

Kun on ollut jo monta sinkkuna ja asunut yksin, on saanut kokea monta yksinolemisen hetkeä. Eniten vietän aikaa nykyään yksikseni arkisin, mutta olen saanut kokea myös paljon yksinäisiä viikonloppuja. Niin paljon olen yksinolemista kokenut, että siihen on jopa tottunut - vai olenko sittenkään?

Olen luonteeltani ihminen, joka toisaalta nauttii paljon ihmisten seurasta, mutta kaipaa vastapainoina joskus myös omaa rauhaa. Tyypillinen ambivertti siis. Nykyään kaipuu ihmisten seuraan on kenties jopa suurempi kuin halu olla omassa rauhassa. Varmaan jo ihan senkin takia, että koska arkisin vietän aikaa usein yksikseni, niin viikonloput haluaisin mielellään viettää jonkun/joidenkin seurassa.

Kuten yllä kirjoitin, niin kun on viettänyt monta vuotta sinkkuutta, voisi luulla, että niihin yksinäisiin hetkiin on tottunut. Ja omalla tavallaan näin on käynytkin. Jos nykyään joudun viettämään esimerkiksi viikonlopun yksikseni, en välttämättä soittele koko puhelintani läpi saadakseni seuraa jonnekin, vaan hyväksyn (tosin ehkä hampaita kiristellen), että vietän nyt koti-iltaa omassa seurassani. Sitä hyväksyy ja tiedostaa, että sinkkuna joutuu välillä väkisinkin viettämään niitä yksinäisiä iltoja.

Mutta kun huomaa, että tarve viettää aikaa ihmisten kanssa on nykyään ehkä jopa suurempi kuin se, että haluaisi viettää aikaa omassa seurassaan, yksinäiset illat tuottavat välillä tuskaa. Stressaavat, ehkä jopa ahdistavat. Sitä kaipaa niin paljon sosialisointia ihmisten kanssa. Oli kyseessä sitten baari-ilta kaveriporukassa tai leffailta hyvän ystävän kanssa tai seksiä jonkun mukavan miehen kanssa; kaikissa näissä saan kaipaamani asiaa: Seuraa ja myös tekemistä.

Tietenkään se oma seura ei ole huono asia ja sitäkin välillä kaipaan. Nykyään oman ajan tarve korostuu erityisesti kinkybileiden jälkeen. Kun on illan aikana jutellut jopa kymmenien ihmisten kanssa, saanut ehkä pari kertaa piiskaa, niin illan jälkeen on todella väsynyt olo ja olenkin huomannut, että nykyään bileiden jälkeen uni tulee nopeasti.  Bileiltojen jälkeen olen huomannut kaipaavani sitä omaa rauhaa. Sen oman rauhan ei tarvitse kohdallani kestää edes kauaa. Joskus jo pelkkä parin tunnin yksinolo on auttanut paljon. En myöskään tarvitse täysin sulkeutumista omaan rauhaani. En sulje puhelintani ja juttelen normaalisti ihmisten kanssa. Minun kohdallani oma aika sosiaalisten tilanteiden jälkeen saattaa olla esimerkiksi kuntosalille meneminen tai leffan katselu. Hyvin pientä siis.

Kuten otsikkoon kirjoitin, yksinolo on välillä ihanaa ja välillä tuskaa. On mahtavaa, kun saa shoppailla rauhassa kaupungilla jopa monta tuntia. Mutta on myös erittäin mukavaa viettää iltaa kaveriporukassa. Ja mikä on näin sinkkuna kenties mielekkäintä minulle, viettää iltaa erityisen mukavan miespuolisen henkilön kanssa.

Vaikka kirjoitinkin, että nautin myös yksinolosta, tosiasia on, että kaipaan elämääni vielä enemmän sosialisointia. Erityisesti sitä, että pääsisin viettämään aikaa sen oikean ihmisen kanssa. Tehdä yhdessä ruokaa, harrastaa seksiä ja sessioida ja vain nauttia toisen seurasta ja läheisyydestä.. Ehkä sitten joskus. Nyt minun vain pitää hyväksyä se, että joudun kokemaan yksinäisiä iltoja aina silloin tällöin.

- Perhis




torstai 8. helmikuuta 2018

Siskoni tilanne

Olenkin kirjoittanut blogiini aiemmin siskostani ja hänen tilanteestaan hänen saatuaan aivokasvaimen ja koettuaan vielä ruman avioeron samaan aikaan. Monet ovat kyselleet siskoni tilannetta ja kiitos siitä kaikille, jotka ovat kyselleet. Siskoni tilanne on jatkunut jo jonkin aikaa aika tasaisena. Aivokasvaimen suhteen on menty seurannalla ja perhe-elämä kahden lapsen kanssa on sujunut myöskin ihan hyvin. Aina välillä kuitenkin tapahtuu ikäviä notkahduksia alaspäin. Erityisesti silloin, kun hänen exänsä ja lastensa isä sanoo jotain ikävää.

Lähes samoihin aikoihin, kun siskollani todettiin aivokasvain, siskolleni ja hänen exällensä tuli avioero. Tuolloin kun puhuimme asiasta perheeni kanssa, minulle selvisi, että siskoni oli joutunut kärsimään henkisestä väkivallasta, alentamisesta ja halveksumisesta exänsä toimesta avioliittonsa aikana. Exä on myös avioeron kohdalla toiminut erittäin ilkeästi siskoani kohtaan, hän mm heitti siskoni ulos heidän yhteisestä kodistaan ja on myös muutenkin käyttäytynyt - nyt kirjoitan tämän ihan suoraan, todella kusipäisesti siskoani kohtaan.

Siskoni ja minä emme ole siinä mielessä olleet läheisiä, että esimerkiksi soittelisimme joka päivä tai että minä kertoisin kauheasti omista asioistani hänelle. Hän on kuitenkin minulle tärkeä ihminen ja ennen kaikkea, minun rakas siskoni. Siksi tunnen aina vihaa ja suuttumusta, kun olen kuullut hänen exänsä kohtelevan siskoani huonosti. Exäni on haukkunut myös vanhempiani ja minuakin.

En voi ymmärtää, että minkälainen ihminen toimii noin? Ensin alistaa henkisesti siskoani henkisesti, heittää hänet sitten ulos heidän kodistaan ja vaikka erostakin alkaa olla jo aikaa, niin käyttäytyy silti kuin mikäkin kusipää siskoani kohtaan.Esimerkiksi hänen viimeisin tempauksensa oli se, että kun siskoni on kysellyt häneltä jo monia kertoja kuvia heidän lapsistaan, jotka ovat olleet exän muistitikulla, mutta exä ei ole niitä antanut. Nyt kun siskoni pyysi kuvia taas itselleen, oli exä vastannut kylmästi tuhonneensa kuvat.. Ensinnäkin kuka isä tuhoaa kuvat omista lapsistaan (joita tapaa säännöllisesti) ja kuka ihminen voi olla noin ilkeä toista ihmistä kohtaan?

En vain voi käsittää joidenkin ihmisten käytöstä ja toimintaa.

Kun on kyseessä minulle tärkeä ihminen jota satutetaan, niin kyseessä on minulle todella kova paikka. Vaikka asia ei varsinaisesti liity minuun, tunnen todella suurta surua siskoni puolesta ja nytkin tämän tekstin kirjoittaminen ja siskoni tilanteen ajatteleminen meinaa pistää kyyneliä silmiini.

Mutta pitää vain toivoa, että siskoni tilanne parantuu jossain vaiheessa. Sitä ennen on vain pakko jatkaa elämistä, päivä kerrallaan.

-Perhis

Ps. Yritän taas jossain vaiheessa kirjoitella jotain iloistakin..