Kuolemasta ja menettämisestä

Tämänkertanen blogitekstini ei liity sitten millään tavalla kinkyyteen, mutta koska kirjoittaminen helpottaa oloani, haluan kirjoittaa ja myös julkaistan tämän tekstin.

Olen viime aikoina ollut tekemisissä kuoleman ja kuoleman ajatuksen kanssa. Ensin mummuni kuoli lauantaina (tarkkaa kuolinsyytä en vielä tiedä, mutta hänellä oli joulukuussa diagnosoitu maksasyöpä) ja nyt äitini on sairastunut keuhkokuumeeseen ja on joutunut sairaalaan. Vaikka tiedän, ettei pitäisi pelätä pahinta eli sitä, että äitin kuolisi, huomaan kuitenkin, että tuo ajatus on jatkuvasti mielessäni.

Olen menettänyt nyt kolme isovanhempaani. Äitini vanhemmat ja isäni isän. Vaikka heidänkin kuolemiaan olen toki surrut aikoinaan paljonkin, niin silti olen pystynyt jatkamaan aika hyvin elämääni eteenpäin. Ehkä sitä vanhojen ihmisten osalla osaa jatkaa paremmin elämää eteenpäin, tiedostaa että vanhana kuoleminen on kuitenkin luonnollista, vaikka myös surullista. Ja tiedostaa, että juuri vanhana ihmisenä elämän rajallisuus tulee vastaan.

Mutta kun on kyseessä oma vanhempi, itselleen yksi tärkeimmistä ihmisistä elämästä, ei ole ehkä niin helppo jatkaa elämää eteenpäin mahdollisen kuoleman sattuessa saati elää kuoleman ajatuksen kanssa. Olen välillä miettinyt, että elämäni todennäköisesti romahtaisi, jos toinen vanhemmistani kuolisi, varsinkin kun itse olen vielä nuori. Jos olisin itse vanhempi ja äitinikin olisi reilusti vanhempi, mahdollinen kuolema olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta jos äitini nyt yhtäkkiä kuolisi, niin samalla minunkin maailmani romahtaisi, hetkellisesti ainakin.

Äitini ja minun suhde ei ole ollut ongelmaton, kuten ei varmaan kenelläkään koskaan ole. Meillä on ollut omat riitamme ja erimielisyytemme ja varmaan jollain tapaa suhteemme on ollut myös ristiriitainen. Silti hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ja välimme ovat lähentyneet huomattavasti oikeastaan siitä, kun muutin aikoinaan pois kotoa. Jos äitini nyt kuolisi, se vaikuttaisi hyvin radikaalisti moneen asiaan. En enää koskaan näkisi häntä, hän ei saisi nähdä mahdollisia lastenlapsiaan, hän ei näkisi valmistumistani jne.

Joku sanoisi varmaan, että älä mieti heti sitä pahinta vaihtoehtoa. Yritän olla positiivinen. Ajatella, että kyseessä on onneksi tauti, josta voi selviytyä. Ajatella sitä, että ovat ihmiset vakavimmistakin sairauksista selvinneet. Yritän myös ajatella sitä, että äitini on onneksi perusterve ja tupakoimaton ihminen, joka vaikuttaa taudista selviytymiseen. Mutta silti en voi mitään sille, että se pahin pelko on tällä hetkellä koko ajan tajaraivossani. Pahinta on oikeastaan se, että nyt pitää vain odottaa. Odottaa mihin suuntaan äitini vointi alkaa mennä.

Lopuksi haluan kiittää ihmisiä, erityisesti bdsm-baarin ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani nyt, kun minulla on ollut vaikeaa. On ollut erittäin ihana huomata, että olen saanut tuntemattomiltakin ihmisiltä tukea, se lämmittää mieltäni.

Ehkä ajat muuttuvat tästä taas jossain vaiheessa parempaan suuntaan.

-Perhis

Minkälaisen masterin/suhteen haluan?

Saan aina välillä kysymyksiä itse mastereilta, että minkälaisen masterin haluaisin itselleni ja minkälaisen suhteen haluaisin. Luulisi olevan helppo vastata tähän kysymykseen: Kai minä nyt tiedän, minkälaisen miehen ja suhteen haluan itselleni. Mutta kun alan miettiä, ei tämäkään niin yksinkertainen ja itsestään selvä asia ole.

Helpompaa olisi sanoa, minkälaista masteria/minkälaista suhdetta en haluaisi. En ole kiinnostunut d/s 24/7 suhteista, myöskään kotikuriin perustuvat suhteet eivät ole oma juttuni. Ajatus kyllä, että itse kotitöiden tekemistä sisällyttäisi sessioon (esimerkiksi siivoamista suupallo suussa, korkea korot jalassa jne), mutta varsinainen kotikurisuhde ei ole juttuni. Tykkään kyllä  ns palvella masteria, keittää hänelle kahvia, tehdä ruokaa jne, mutta kotiorjaa minusta ei kuitenkaan välttämättä saa.

Mutta kysymys, että minkälaisesta masterista tykkään onkin vaikeampi. Olen huomannut, että sytyn monentyyppisestä masterista ja itse alistamisesta. Henkinen alistaminen ja dominointi on  itselleni tärkeää, mutta niin on myös fyysinen alistaminen. Haluan olla suhteessa masterin panolelu ja bondagesta tykkään edelleen,vaikka se ei ole ehkä niin tärkeä asia kuin aiemmin. Haluan toisaalta myös saada kipua monella eri tavoin. Piiskan lisäksi kipua on kiva saada monella muulla tavalla - steariinilla, pyykkipojilla, puremalla, raapimisella.. Olen huomannut myös viehättyväni sadisteista, perinteisten dominoivien lisäksi. Haluan tuntea olevani masterin vallassa sessiossa, mutta tarvitseeko kumppanini olla tämän takia varsinaisesti sadisti? Sanoisin että ei, minulle riittää hyvin, että mies on dominoiva, koska sillä pääsee jo hyvin alkuun.

Entä se suhdepuoli? Sanoisin, että mikään d/s 24/7 ei ole oma juttuni. Kuvailisin enemmän itseäni sessiosubiksi. Voin kyllä alistua session ulkopuolella esimerkiksi etätehtävien- ja käskyjen kautta, erilaisten tunnusten avulla (kaulapannat jne),mutta muuten haluan olla arjessa suht tasa-arvoinen masterin kanssa. Ja vaikka olen luonteeltani sellainen, joka kyllä antaa masterin päättää välillä asioista, haluan kuitenkin itse osallistua päätöksentekoihin, varsinkin jos kyseessä on jokin isompi päätös/asia. Ja vaikka tiettyjen asioiden kontrolloiminen, kuten orgasmien kontrollointi olisi ok, en halua, että vapaa-ajan elämääni, kuten ystävien näkemistä, harrastuksissä käymistä jne kontrolloitaisiin millään tavalla. Olen yllättävän itsenäinen ihminen, joka haluaa, että molemmilla on suhteessa omat juttunsa. Ja jos joku yrittäisi kontrolloida menemisiäni, se saisi minut vain ahdistuneeksi.

Kinkyskenessä olen törmännyt paljon polyjuttuihin ja avoimiin suhteisiin. Olen itse pohtinut tätä erittäin paljon, enkä vielä täysin osaa sanoa omaa kantaani asiaan. Minulle olisi todennäköisesti ok, jos master silloin tällöin sessioisi muiden kanssa (tosin tässä kohtaa haluaisin ehkä panemisen jäävän pois), mutta jos itse saisin masterilta kaiken tarvittavan, en välttämättä kokisi tarpeelliseksi leikkiä ainakaan muiden mastereiden kanssa. Periaatteessa siis kantani on aika selvä, mutta koen vielä ristiriitaisia fiiliksiä. En ole koskaan varsinaisesti miettinyt avointa suhdetta, joten jos yhtäkkiä päättäisinkin haluta avoimeen suhteeseen, se olisi iso muutos omille periaatteilleni.

Ennen kaikkea haluan löytää ihan tavallisen, kunnollinen ja turvallisen miehen, joka on dominoiva. Ja elää lopulta ihan tavallista parisuhde-elämää. BDSM:llä höystyttetynä.

-Perhis

Truekinky-meininki

Vaikka kinkyskenessä olenkin viihtynyt, niin on yksi asia, joka saa minut ajoittain ärsyyntymään/huvittumaan. Nimittäin truekinky-meininki. Ja ylipäätänsä väittely siitä, mikä on oikeaa kinkyyttä ja kuka on oikea kinky.

Ensinnäkin, kinkyys on mielestäni asia, joka ei ole todellakaan yksiselitteisesti määriteltävissä. Jokin asia saattaa toiselle hyvinkin kinkyä, mutta jollekin toiselle kyseinen asia taas saattaa olla hyvinkin vaniljaa. Siksi minua ärsyttääkin turha lokerointi sen suhteen, että kuka on kinky ja mikä on sitä kinkyä toimintaa. Sanoisin itse, että jos harjoitat bdsm:ää jollakin tapaa ja omistat fetissin/fetissejä, olet mielestäni kinky. Mutta se ei ole mielestäni olennaista kuinka usein/millä tavoin näitä harjoitat. Silkkiliinoilla sitominen ja piiskaaminen hapsupiiskalla ilman, että tulee suuria jälkiä on mielestäni yhtä kinkyä kuin se, että sitoo toisen kiinni kahleilla ja piiskaa raipalla subin pepun vereslihalle. Se, että joku tekee hardcoreita asioita, ei kerro mitään siitä, että kyseessä olisi aito ja oikea kinky. Olennaisinta on juurikin se d/s kuvion näkyminen jollain tavalla. Oli se sitten sessiointia kevyellä tai rankalla kaavalla, kotikuria tai 24/7 suhdetta.

Se, että joku sisällyttää esimerkiksi sessioonsa jotakin, jota truekinky ei pidä hyväksyttävänä, ei kerro mitään siitä,että toinen olisi huonompi kinky. Tai jos ei halua alistua sessioiden ulkopuolella, ei kerro siitä, että olisi huonompi subi kuin 24/7 suhteessa oleva subi. Tai jos elämän täyttää muukin kuin kinkyily ja kinkyily on vain yksi osa-alue elämässä, ei ole huono tai vääränlainen kinky.

En siis ymmärrä, miksi on olemassa tällaista truekinkymeininkiä. Miksi pitäisi olla olevinaan jotain true-juttua? Joku trueihminen vetää tästä varmasti herneen nenäänsä, mutta sanoisin, ettei BDSM:ää pitäisi ottaa aina niin vakavasti. Kyseessähän on loppujen lopuksi aikuisten leikeistä ja roolileikeistä. Ja oman, henkilökohtaisen seksuaalisen identiteetin toteuttamisesta. Eihän bdsm:än toteuttamiseen ole mitään henkilökohtaista opasta, että näin sinun pitää toimia, jotta voisit olla aito kinky. Seksuaalisuus on jokaisen henkilökohtainen asia ja sitä saa kukin toteuttaa niin kuin haluaa. Oli se sitten jonkun mielestä aitoa kinkyyttä tai sitten ei.

Olen itse monen mielestä varmaan huono ja vääränlainen kinky. En ole tähän asti varsinaisesti alistunut sessioiden ulkopuolella, harrastan välillä ihan pelkkää vaniljaseksiä(hui kauhistus, nyt joku truekinky kauhistuu), elämässäni on muutakin asioita kuin kinkyily, enkä muutenkaan koe tarvetta tuoda omaa pervoidentiteettiäni koko ajan esille. Mutta jos joku ajattelee, että olen vääränlainen kinky, niin ajatelkoon. Tiedän itse mitä olen - olen kinky ja se riittää - minulle itselleni.

- Varmaan joidenkin mielestä epäkinky Perhis