maanantai 31. lokakuuta 2016

''Kun luottamus on kerran petetty, sitä voi olla vaikea saada takaisin''

Mietiskelin tässä asioita liittyen kinkyyteen ja vaniljaseksiin ja tajusin yhden merkittävän asian, joka erottaa minusta hyvinkin paljon kinkyilyn ja vaniljaseksin toisistaan. Se on luottamus ja oikeastaan luottamuksen puute ja sen heijastuminen seksiin ja haluuan alistua.

Kirjoitin kesällä silloisesta ihastuksestani erääseen D-mieheen (poistin kyllä tekstin sen jälkeen, kun juttumme lopahti. Asia meni käytännössä niin, että tapasin Tinderin kautta erään D-miehen, johon menin ihastumaan hyvin nopeasti. Kun olimme tavanneet muutaman kerran, halusin kysyä häneltä, mitä hän olisi mahdollisesti mieltä vakavammasta jutusta jossain vaiheessa. En tiedä, kysyinkö asiaa liian nopeasti, eikö hän ollut oikeasti kiinnostunut vai oliko hän löytänyt itselleen toisen naisen, kun hän viestini jälkeen katosi, eikä hänestä ole sen kummemmin kuulunut mitään. Tällainen katoaminen tuntui tuolloin hitsin pahalta ja vaikka meillä ollut takana vielä niin pitkää juttua, koin kuitenkin, että luottamukseni oli kokenut kolauksen.

Vaikka olen onneks tuosta jutusta päässyt yli, niin silti välillä huomaan ajattelevani, että laittaakohan hän minulle vielä joskus viestiä? Satummeko tapaamaan jossain ohimennen? Tulemmeko vielä joskus harrastamaan seksiä ja sessioimaan? Ja ennen kaikkea olen miettinyt sitä, että jos hän laittaisikin katomistemppunsa jälkeen viestiä, jossa ehdottaisi sessiointia minulle, niin haluaisinko sitä edelleen? Asiaa, josta tykkään ja joka on minulle tärkeää? Minun ei oikeastaan tarvinnut kauaa miettiä, kun tajusin, etten halua. Miksi? Koska koen, että luottamukseni on petetty ja sitä on loukattu. Ja tässä tuleekin minusta se selkeä ero vaniljaan.

Jos minä ja mies olisimme molemmat täysin vaniljoita, voi olla, että tällaisen katoamistempun voisin silti paneskella hänen kanssaan. Pelkkä paneminen voisi onnistua, koska jos miettii pelkkää panemista, jossa ei ole mitään valta-asetelmia, niin kyseessä on asia, joka ei välttämättä vaadi sen suurempaa luottamusta toiseen.  Toki pitää olla luottamusta sen verran, että luottaaa siihen, ettei toinen lopettaa, jos sanoo ei, mutta muuten pelkkä paneminen ei vaadi mielestäni niin suurta luottamusta kuin bdsm-asiat. Panemistahan voi myös harrastaa ilman sen kummoisempia tunteita ja miksi sitä ei voisi myös tehdä, vaikka ei yhtään kunnioittaisi toista ihmistä.

Sen sijaan bdsm-asioissa luottamus on se tärkein asia. Luottaa toiseen niin paljon, että uskaltaa antautua ja antaa hänelle oman kroppasi ja myös mielesi hänen käyttöönsä. Pitää voida luottaa siihen, että toinen lopettaa session, kun sanoo turvasanan. Luottamusta punnitaan niin paljon eri tavalla kuin normiseksissä, että jos ja kun luottamus saa kolauksen kinkyasioissa, voi kestää pitkään, ennen kuin pystyy taas luottamaan toiseen. Sitä voi joissakin tapauksissa olla jopa mahdoton saada takaisin, varsinkin jos toista kohtaan on täynnä vihaa.

Siksi tämän dom-miehenkin kohdalla tunnen, että kyllä, voisin ehkä harrastaa hänen kanssaan ihan perusvaniljaa. Koska voi olla, että siihen kykenisin. Mutta jos minun pitäisi uudestaan alistua hänen eteensä.. No siitä ei välttämättä tulisi mitään. Niin pahan kolauksen luottamukseni koki, että kokisin tällä hetkellä alistumiseni hänelle vastenmielisenä ajatuksena. Toki voi olla, että jos tapaisimme, niin ajattelisin eri tavalla ja aika korjaa monet haavat, mutta tämänhetkisen fiilikseni ovat tällaiset.

Viimeisenä sanana kaikille mastereille: Alistuminen ja luottamus subilta ja itse subi on lahja teille, älkää siis kohdelko huonosti lahjaanne tai tehkää säröä lahjaanne tai lahjanne luottamukseen, sitä luottamusta voi olla vaikea saada takaisin.

-Perhis

torstai 20. lokakuuta 2016

Tauko bdsmbaarista?

Olen viime aikoina pohtinut sitä, pitäisikö minun pitää jonkinlaista taukoa skenestä. Syy on se, että koen taas kerran kinkyskenen ahdistavana ja toisaalta seuranhaun vaikeus ärsyttää. Jonkinlainen kyllästyminen on taas ilmassa- tosin ei onneksi varsinaiseen kinkyilyyn. Ehkä kyllästymistä asettaakin taas skene tai sen ihmiset.

Olen vain taas täysin kyllästynyt siihen, että pitäisi olla sellainen ja sellainen subi niin skenen kuin skenen mastereiden mielestä. Jos joskus erehtyy sanomaan mielipiteen, joka poikkeaa useamman mielipiteestä, saa varmasti lokaa niskaansa. Jos taas asettaa mastereille jotain vaatimuksia/toiveita tai toivoo, että master voisi tuoda esille, mitä hänellä on vastavuoroisesti tarjota subilleen vastapainona alistumiselle, saa varmasti taas lokaa niskaansa. Välillä oikeasti tuntuu, ettei kelpaa sellaisena kuin on. Tiedän, että masterit voivat halutessaan muokata subista sellaisen kuin haluaa, mutta eikö loppujen lopuksi ole tärkeintä se, että kelpaa juuri sellaisena ihmisenä ja subina kuin on?

Tiedän joidenkin ihmisten pitäneen taukoa esimerkiksi bdsm-baariin kirjoittelusta. Itse en välttämättä halua luopua bileissä ja miiteissä käymisestä, koska niissä on ollut tähän asti kiva käydä, mutta olen miettinyt jos yrittäisin laittaa baariin kirjoittelun tauolle. Mielestäni nimittäin suurimmat ärsyyntymiset ja ahdistukset aiheuttaa välillä baari ja sen kirjoittelut ja tietyt ihmiset. Pieni tauko baarista voisi siis tehdä ehkä hyvää.

Myönnän kyllä, että tauko voisi olla vaikeaa, koska baarista on syntynyt jonkinlainen rutiini itselleni. Kun herään aamuisin, käyn baarissa ensimmäisten sivujen joukossa ja päivän mittaan baarissa tulee roikuttua paljon, välillä ehkä liiankin paljon. Lisäksi seuranhakuni tapahtuu pääosin tällä hetkellä juuri baarin kautta. Siksi tuntuisi toisaalta oudolta ja varmasti vaikealta laittaa baari hetkeksi aikaa tauolle.

Toisaalta kokeilemallahan se selviäisi, olisiko pienellä tauolla minkäänlaista vaikutusta fiiliksiini.

-Perhis

maanantai 17. lokakuuta 2016

Tylsä taviskinky

Välillä tuntuu, että ollakseen ns oikea ja hyväksyttävä kinky, pitäisi olla mahdollisimman erilainen. Erottautua massasta ja tehdä mahdollisimman paljon erikoisia asioita.  Toisaalta skenen sisällä on nähtävissä myös tietynlaista massan mukana menoa. Kaikki tuntuvat kuuntelen goottimusaa tai konemusiikkia, tykkäävän goottikulttuurista, harrastavan larppausta ja roolipelejä, jokainen tuntuu olevan poly, radikaaleja mielipiteitä asioista.. Näissä asioissa ei ole mitään pahaa, mutta mitä sitten jos ei tykkää näistä asioista ja edustaa monessa asiassa valtaväestöä ja valtaväestön mielipiteitä, näkemyksiä ja mielenkiinnon kohteita? Välillä tuntuu, että tavallisuus ylipäätänsä on nykyisessä yhteiskunnassa kirosana, kaikkien pitäisi olla niin erikoisia ja erottautua massasta.

Tällainen ajattelu saa pohjimmiltaan hyvin tavallisen taviskinkyn välillä ahdistumaan. Yritän koko ajan ajatella, että tärkeintä on, että olen itse tyytyväinen elämääni ja itseeni. Ja tiedän, ettei kukaan - edes master- voi ja saa määritellä sitä, että minkälainen minun pitäisi olla. Mutta on kun rajattu joukko ihmisiä ja aina vain tulee uusia keskusteluja siitä, että tällainen ja tällainen on oikea kinky ja oikeat mieltymykset elämässä, niin kyllä se pistää ahdistamaan. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että paskat, tää on mun oma elämä ja teen siitä oman näköiseni.

Välillä sitä toivoisikin, että kaltaiseni taviskinkyt saisivat enemmän puheenvuoroa. Me taviskinkyt, jotka katsomme ehkä salaa salkkareita netistä tai telkkarista. Katsomme ehkä ei niin salaa vain elämää-sarjaa ja itkemme avoimesti artistien koskettaville esityksille. Goottimusan sijaan kuuntelemme ehkä suomipoppia tai jopa räppiä. Me, jotka kinkyjen suosikkimaan Saksan lisäksi voisimme lähteä Pariisiin, New Yorkiin tai johonkin muuhun trendikkääseen kaupunkiin? Me, jotka haaveilemme loppujen lopuksi aivan tavallisista asioista ja monen mielestä siitä tylsästä elämästä eli omasta talosta, lapsista, lemmikistä, autosta (Audista tai Bemarista), yksiavioisesta parisuhteesta ja aivan siitä normaalista, joskus jopa tylsästä arjesta?

Vai onko tällaisia taviskinkyjä minun lisäkseni? Jotka eivät yritä jokaisessa asiassa olla erikoinen, erilainen tai muuten vain erottautua joukosta ja massasta? Jotka kyllä erottautuvat massassa joissakin asioissa, mutta ovat pohjimmiltaan aivan taviksia. Tylsiä taviksia.

- Perhis, joka tunnustaa seuraavansa joskus salkkareita ja kuuntelevan välillä räppiä.








lauantai 15. lokakuuta 2016

Vuosi blogin aloittamisesta

Tarkalleen ottaen syyskuussa tuli vuosi siitä, kun ehkä hieman ex-temporee päätin aloittaa oman kinkyblogini pitämisen.  Olen sekä iloinen että yllättynyt, että oman blogin kirjoittamisesta on tullut osa elämääni, vaikka joskus uusien tekstien välissä saattaakin olla viikkojen tai jopa kuukauden tauko.

Olen aina tykännyt kirjoittaa. En ole koskaan ollut hyvä esimerkiksi käsitöissä saati piirtämisessä. Entä sitten musiikki? Pianoa soitin aikoinaan monta vuotta, mutta nykyään mielummin kuuntelen muiden tekemään musaa, kuin soitan itse jotain soitinta tai tekisin itse musiikkia. Mutta kirjoittamisessa sen sijaan olen aina ollut omasta mielestäni hyvä ja kaiken lisäksi tykännyt siitä. Nuorempana en niin jaksanut pitää säännöllistä päiväkirjaa, mutta tykkäsin kirjoittaa fiktiivisia tarinoita esimerkiksi ala-asteen koululehteen. Ehkä sen sijaan ajatus blogin kirjoittamisesta tuli minulle niin luonnostaan.

Vaikka en myönnä, että tavoittelisin blogin avulla mitään suosiota tai tunnettavuutta kinkyskenessä, olen kuitenkin iloinen, että ihmiset ovat löytäneet blogini ja jopa lukevatkin sitä. Nykyään usein uusia kinkyihmisiä tavatessani, moni sanoo minulle ensimmäisenä: ''Hei mä oon lukenut sun blogia, kirjoitat tosi hyvin''. Kehut ja se, että joku ylipäätänsä lukee blogiani ilahduttavat, mutta toisaalta myös hämmentävät tällaista pohjimmiltaan ujoa ihmistä. Toisaalta koska olen myös vaatimaton luonteeltani, tekisi mieli usein vastata kehuihin, ''että en mä nyt niin erikoisesti kirjoita''. Kuitenkin on ihanaa, että ihmiset ovat löytäneet blogini.

Blogitekstien kirjoittaminen ja ylipäätänsä blogin pitäminen ei ole niin helppoa kuin voisi luulla. Arjen kiireet aiheuttavat sen, ettei välillä ehdi kirjoittamaan blogiin niin usein kuin haluaisi. Siksi kirjoituisten välillä onkin välillä pidempiä välejä. Usein on myös niin, että mielessäni on niin monta aihetta ja asiaa, mistä haluaisin kirjoittaa, etten tiedä mistä aloittaisin. Joskus taas aloitan kirjoittamaan jostain ja lopulta en olekaan tyytyväinen kirjoittamaani tekstiin ja jätän sen odottamaan muokkausta tai en julkaise tekstiä lopulta ollenkaan. Ehkä sitä pitäisi tässäkin asiassa olla vähän armollisempi itselleen. :D

Ruusuja ja risuja saa antaa, samoin tekstejäni voi aivan vapaasti kommentoida.  Lisäksi jos on jotain aiheita, mistä haluaisitte mun kirjoittavan, niin voi heittää ehdotuksia tai antaa vaikka etätehtävänä jonkun aiheen.

Seuraavan julkaisun yritän kirjoittaa tässä mahdollisimman pian.

-Perhis

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Vastoinkäymisten vuosi

Olen huomannut, että elämässä toistuvat rankat ja onnelliset vuodet. Joskus tuntuu, ettei vuoteen osu mitään suurempia tragedioita tai vastoinkäymisiä, joskus tuntuu, että koko vuosi on pelkkää vastoinkäymistä vastoinkäymisen perään. Tämä vuosi on hyvistä hetkistä huolimatta niitä vuosia, johon vastoinkäymisiä mahtuu vastoinkäymisen perään.

Ensin talvella rakas mummuni kuoli syöpään ja heti samassa syssyssä äitini joutui sairaalaan keuhkokuumeen takia. Vaikka helposti ajattelee, että vanhuksen kuolema on luonnollinen asia, josta pääsee nopeasti yli, kaipaan edelleen silloin tällöin mummuani. Tänä syksynä oli ensimmäinen kerta, kun mummuni ei soittanut jokavuotisia syntymäpäiväonnitteluja ja se tuntui niin oudolta.. Äitini parantui onneksi keuhkokuumeesta, mutta koska keuhkokuume ei ole mikään leikin asia, hänen sairastumisensa samaan aikaan, kun mummuni kuoli, pelästytti luonnollisesti.

Loppukesästä kuulin tähän mennessä musertavimman uutisen, joka koskettaa minua, isosiskoni ja koko perhettäni. Isosiskollani todettiin aivokasvain. Hyvänlaatuinen, mutta noh.. aivokasvain se kuitenkin on. Kyseessä on harvinainen kuulohermoinkasvain, acusticus neuroma. Kasvain on siskollani toisen korvan takana ja koska leikkaus aiheuttaisi kuulonmenetyksen, kasvainta ei ainakaan heti leikata, vaan seurannalla mennään. Ihan pikkujuttu kasvain ei ole, se on aiheuttanut ja tulee ilmeisesti jatkossakin vaikuttamaan alentavasti siskoni elämänlaatuun aiheuttamalla mm päänsärkyä ja huimausta. Lisäksi kasvain on ilmeisesti ollut siskollani jo kymmenen vuotta, koska se on jo iso kasvain.

Tähän samaan rytäkkään siskolleni ja hänen miehelleen on ehkä tulossa avioero. Ilmeisesti pienestä jutusta aihetunut asia on paisunut kriisiksi ja siskoni aviomies oli siskolleni huutanut haluavansa avioeron. 

Lisäksi murheita aiheuttavat minulle itselleni rahahuolet, stressi opiskeluista (gradu ei tunnu taas edistyvän yhtään jne jne).

Vakka joku saattaa ajatella, että suurimmat vastoinkäymiset koskevat vain siskoani, niin ne koskettavat koko perhettä. Esimerkiksi siskoni mahdollinen avioero tulee koskettamaan ja vaikuttamaan koko perheeseen ja vaikka olisi helppoa ajatella, että ok, avioero on siskoni ja mieheni välinen asia, se ei ole niin yksinkertaista, koska ero muuttaa monta asiaa ja vaikuttaa moneen asiaan.

Tunnen tällä hetkellä surua niin paljon. Pelkään siskoni jaksamisen puolesta, sitä että hän romahtaa henkisesti kaiken tämän keskellä. Pelkään äitini jaksamisen puolesta. Pelkään ehkä vähän sitäkin, kuinka itse jaksan. Ja kuinka selviytyä ja jaksaa arjen muissa asioissa, kuten opiskelussa, tämän kaiken keskellä.

Tällä hetkellä ovat raskaat ajat menossa, mutta ehkä se päivä paistaa taas risukasaan jonakin päivänä.

-Perhis