Kuolemasta ja menettämisestä

Tämänkertanen blogitekstini ei liity sitten millään tavalla kinkyyteen, mutta koska kirjoittaminen helpottaa oloani, haluan kirjoittaa ja myös julkaistan tämän tekstin.

Olen viime aikoina ollut tekemisissä kuoleman ja kuoleman ajatuksen kanssa. Ensin mummuni kuoli lauantaina (tarkkaa kuolinsyytä en vielä tiedä, mutta hänellä oli joulukuussa diagnosoitu maksasyöpä) ja nyt äitini on sairastunut keuhkokuumeeseen ja on joutunut sairaalaan. Vaikka tiedän, ettei pitäisi pelätä pahinta eli sitä, että äitin kuolisi, huomaan kuitenkin, että tuo ajatus on jatkuvasti mielessäni.

Olen menettänyt nyt kolme isovanhempaani. Äitini vanhemmat ja isäni isän. Vaikka heidänkin kuolemiaan olen toki surrut aikoinaan paljonkin, niin silti olen pystynyt jatkamaan aika hyvin elämääni eteenpäin. Ehkä sitä vanhojen ihmisten osalla osaa jatkaa paremmin elämää eteenpäin, tiedostaa että vanhana kuoleminen on kuitenkin luonnollista, vaikka myös surullista. Ja tiedostaa, että juuri vanhana ihmisenä elämän rajallisuus tulee vastaan.

Mutta kun on kyseessä oma vanhempi, itselleen yksi tärkeimmistä ihmisistä elämästä, ei ole ehkä niin helppo jatkaa elämää eteenpäin mahdollisen kuoleman sattuessa saati elää kuoleman ajatuksen kanssa. Olen välillä miettinyt, että elämäni todennäköisesti romahtaisi, jos toinen vanhemmistani kuolisi, varsinkin kun itse olen vielä nuori. Jos olisin itse vanhempi ja äitinikin olisi reilusti vanhempi, mahdollinen kuolema olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta jos äitini nyt yhtäkkiä kuolisi, niin samalla minunkin maailmani romahtaisi, hetkellisesti ainakin.

Äitini ja minun suhde ei ole ollut ongelmaton, kuten ei varmaan kenelläkään koskaan ole. Meillä on ollut omat riitamme ja erimielisyytemme ja varmaan jollain tapaa suhteemme on ollut myös ristiriitainen. Silti hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ja välimme ovat lähentyneet huomattavasti oikeastaan siitä, kun muutin aikoinaan pois kotoa. Jos äitini nyt kuolisi, se vaikuttaisi hyvin radikaalisti moneen asiaan. En enää koskaan näkisi häntä, hän ei saisi nähdä mahdollisia lastenlapsiaan, hän ei näkisi valmistumistani jne.

Joku sanoisi varmaan, että älä mieti heti sitä pahinta vaihtoehtoa. Yritän olla positiivinen. Ajatella, että kyseessä on onneksi tauti, josta voi selviytyä. Ajatella sitä, että ovat ihmiset vakavimmistakin sairauksista selvinneet. Yritän myös ajatella sitä, että äitini on onneksi perusterve ja tupakoimaton ihminen, joka vaikuttaa taudista selviytymiseen. Mutta silti en voi mitään sille, että se pahin pelko on tällä hetkellä koko ajan tajaraivossani. Pahinta on oikeastaan se, että nyt pitää vain odottaa. Odottaa mihin suuntaan äitini vointi alkaa mennä.

Lopuksi haluan kiittää ihmisiä, erityisesti bdsm-baarin ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani nyt, kun minulla on ollut vaikeaa. On ollut erittäin ihana huomata, että olen saanut tuntemattomiltakin ihmisiltä tukea, se lämmittää mieltäni.

Ehkä ajat muuttuvat tästä taas jossain vaiheessa parempaan suuntaan.

-Perhis

Minkälaisen masterin/suhteen haluan?

Saan aina välillä kysymyksiä itse mastereilta, että minkälaisen masterin haluaisin itselleni ja minkälaisen suhteen haluaisin. Luulisi olevan helppo vastata tähän kysymykseen: Kai minä nyt tiedän, minkälaisen miehen ja suhteen haluan itselleni. Mutta kun alan miettiä, ei tämäkään niin yksinkertainen ja itsestään selvä asia ole.

Helpompaa olisi sanoa, minkälaista masteria/minkälaista suhdetta en haluaisi. En ole kiinnostunut d/s 24/7 suhteista, myöskään kotikuriin perustuvat suhteet eivät ole oma juttuni. Ajatus kyllä, että itse kotitöiden tekemistä sisällyttäisi sessioon (esimerkiksi siivoamista suupallo suussa, korkea korot jalassa jne), mutta varsinainen kotikurisuhde ei ole juttuni. Tykkään kyllä  ns palvella masteria, keittää hänelle kahvia, tehdä ruokaa jne, mutta kotiorjaa minusta ei kuitenkaan välttämättä saa.

Mutta kysymys, että minkälaisesta masterista tykkään onkin vaikeampi. Olen huomannut, että sytyn monentyyppisestä masterista ja itse alistamisesta. Henkinen alistaminen ja dominointi on  itselleni tärkeää, mutta niin on myös fyysinen alistaminen. Haluan olla suhteessa masterin panolelu ja bondagesta tykkään edelleen,vaikka se ei ole ehkä niin tärkeä asia kuin aiemmin. Haluan toisaalta myös saada kipua monella eri tavoin. Piiskan lisäksi kipua on kiva saada monella muulla tavalla - steariinilla, pyykkipojilla, puremalla, raapimisella.. Olen huomannut myös viehättyväni sadisteista, perinteisten dominoivien lisäksi. Haluan tuntea olevani masterin vallassa sessiossa, mutta tarvitseeko kumppanini olla tämän takia varsinaisesti sadisti? Sanoisin että ei, minulle riittää hyvin, että mies on dominoiva, koska sillä pääsee jo hyvin alkuun.

Entä se suhdepuoli? Sanoisin, että mikään d/s 24/7 ei ole oma juttuni. Kuvailisin enemmän itseäni sessiosubiksi. Voin kyllä alistua session ulkopuolella esimerkiksi etätehtävien- ja käskyjen kautta, erilaisten tunnusten avulla (kaulapannat jne),mutta muuten haluan olla arjessa suht tasa-arvoinen masterin kanssa. Ja vaikka olen luonteeltani sellainen, joka kyllä antaa masterin päättää välillä asioista, haluan kuitenkin itse osallistua päätöksentekoihin, varsinkin jos kyseessä on jokin isompi päätös/asia. Ja vaikka tiettyjen asioiden kontrolloiminen, kuten orgasmien kontrollointi olisi ok, en halua, että vapaa-ajan elämääni, kuten ystävien näkemistä, harrastuksissä käymistä jne kontrolloitaisiin millään tavalla. Olen yllättävän itsenäinen ihminen, joka haluaa, että molemmilla on suhteessa omat juttunsa. Ja jos joku yrittäisi kontrolloida menemisiäni, se saisi minut vain ahdistuneeksi.

Kinkyskenessä olen törmännyt paljon polyjuttuihin ja avoimiin suhteisiin. Olen itse pohtinut tätä erittäin paljon, enkä vielä täysin osaa sanoa omaa kantaani asiaan. Minulle olisi todennäköisesti ok, jos master silloin tällöin sessioisi muiden kanssa (tosin tässä kohtaa haluaisin ehkä panemisen jäävän pois), mutta jos itse saisin masterilta kaiken tarvittavan, en välttämättä kokisi tarpeelliseksi leikkiä ainakaan muiden mastereiden kanssa. Periaatteessa siis kantani on aika selvä, mutta koen vielä ristiriitaisia fiiliksiä. En ole koskaan varsinaisesti miettinyt avointa suhdetta, joten jos yhtäkkiä päättäisinkin haluta avoimeen suhteeseen, se olisi iso muutos omille periaatteilleni.

Ennen kaikkea haluan löytää ihan tavallisen, kunnollinen ja turvallisen miehen, joka on dominoiva. Ja elää lopulta ihan tavallista parisuhde-elämää. BDSM:llä höystyttetynä.

-Perhis

Truekinky-meininki

Vaikka kinkyskenessä olenkin viihtynyt, niin on yksi asia, joka saa minut ajoittain ärsyyntymään/huvittumaan. Nimittäin truekinky-meininki. Ja ylipäätänsä väittely siitä, mikä on oikeaa kinkyyttä ja kuka on oikea kinky.

Ensinnäkin, kinkyys on mielestäni asia, joka ei ole todellakaan yksiselitteisesti määriteltävissä. Jokin asia saattaa toiselle hyvinkin kinkyä, mutta jollekin toiselle kyseinen asia taas saattaa olla hyvinkin vaniljaa. Siksi minua ärsyttääkin turha lokerointi sen suhteen, että kuka on kinky ja mikä on sitä kinkyä toimintaa. Sanoisin itse, että jos harjoitat bdsm:ää jollakin tapaa ja omistat fetissin/fetissejä, olet mielestäni kinky. Mutta se ei ole mielestäni olennaista kuinka usein/millä tavoin näitä harjoitat. Silkkiliinoilla sitominen ja piiskaaminen hapsupiiskalla ilman, että tulee suuria jälkiä on mielestäni yhtä kinkyä kuin se, että sitoo toisen kiinni kahleilla ja piiskaa raipalla subin pepun vereslihalle. Se, että joku tekee hardcoreita asioita, ei kerro mitään siitä, että kyseessä olisi aito ja oikea kinky. Olennaisinta on juurikin se d/s kuvion näkyminen jollain tavalla. Oli se sitten sessiointia kevyellä tai rankalla kaavalla, kotikuria tai 24/7 suhdetta.

Se, että joku sisällyttää esimerkiksi sessioonsa jotakin, jota truekinky ei pidä hyväksyttävänä, ei kerro mitään siitä,että toinen olisi huonompi kinky. Tai jos ei halua alistua sessioiden ulkopuolella, ei kerro siitä, että olisi huonompi subi kuin 24/7 suhteessa oleva subi. Tai jos elämän täyttää muukin kuin kinkyily ja kinkyily on vain yksi osa-alue elämässä, ei ole huono tai vääränlainen kinky.

En siis ymmärrä, miksi on olemassa tällaista truekinkymeininkiä. Miksi pitäisi olla olevinaan jotain true-juttua? Joku trueihminen vetää tästä varmasti herneen nenäänsä, mutta sanoisin, ettei BDSM:ää pitäisi ottaa aina niin vakavasti. Kyseessähän on loppujen lopuksi aikuisten leikeistä ja roolileikeistä. Ja oman, henkilökohtaisen seksuaalisen identiteetin toteuttamisesta. Eihän bdsm:än toteuttamiseen ole mitään henkilökohtaista opasta, että näin sinun pitää toimia, jotta voisit olla aito kinky. Seksuaalisuus on jokaisen henkilökohtainen asia ja sitä saa kukin toteuttaa niin kuin haluaa. Oli se sitten jonkun mielestä aitoa kinkyyttä tai sitten ei.

Olen itse monen mielestä varmaan huono ja vääränlainen kinky. En ole tähän asti varsinaisesti alistunut sessioiden ulkopuolella, harrastan välillä ihan pelkkää vaniljaseksiä(hui kauhistus, nyt joku truekinky kauhistuu), elämässäni on muutakin asioita kuin kinkyily, enkä muutenkaan koe tarvetta tuoda omaa pervoidentiteettiäni koko ajan esille. Mutta jos joku ajattelee, että olen vääränlainen kinky, niin ajatelkoon. Tiedän itse mitä olen - olen kinky ja se riittää - minulle itselleni.

- Varmaan joidenkin mielestä epäkinky Perhis

Me kinkytkö muka sairaita?

Tämänkertainen blogikirjoitus kumpuaa  siitä ajatuksesta, että BDSM:n harjoittaminen olisi sairasta/pimeän puolen toteuttamista.

Muistan aikoinaan naureskelleeni kinkakaverini sitä, että kun sadomasokismi poistui tautiluokituksesta vasta vuonna 2011 (?), niin emme enää ole sairaita ihmisiä. Aloin kuitenkin ihan vakavasti pohtia sitä, että niin.. olen kinky, harjoitan BDSM:ään, olenko muka sairas?

Ymmärrän hyvin, että vaniljoille ja ylipäätänsä BDSM:stä tietämättömille tämä touhu saattaa vaikuttaa sairaalta. Kun miettii niitä rajuja ja jopa jollain tavalla vaarallisiakin asioita, mitä meistä jotkut harrastamme (vesileikkejä, hengityksen kontrollointia, veitsileikkejä jne), en ihmettele, että tavallinen vaniljaihminen kavahtaa näitä ja ajattelee, että ''hyi vittu, miten sairaita ihmisiä''.

Mutta voiko meitä kinkyjä pitää sairaina? Ihmisiä, jotka ensinnäkin harjoittavat näitä asioita täydessä yhteisymmärryksessä ja molemmat haluavat näitä asioita? Ihmisiä, jotka ajavat seksuaalivähemmistöjen ja myös muiden heikommassa asemassa olevien ihmisten asemaa? Ihmisiä, jotka hallitsevat (ainakin suurin osa) jälkihoidon ja ymmärtävät sen tarpeellisuuden? Ihmisiä, jotka huolehtivat omasta kumppanistaan ehkä jopa enemmän kuin tavallinen vaniljaihminen? Ihmisiä, jotka loppujen lopuksi ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset - käyvät töissä, harrastavat samoja asioita kuin vaniljat ja ovat muutenkin oikeasti ihan normaaleja ihmisiä, joiden seksuaalisuus on vain erilainen kuin valtaosalla väestöä?

Olen toki huono vastaamaan näihin kysymyksiin, koska olen itse kinky, mutta jos joku kysyisi minulta, pidänkö meitä kinkyjä sairaina ihmisinä, niin vastaisin että en pidä. Olen tavannut niin paljon äärettömän mukavia ja ihania ihmisiä kinkyskenestä, että minun on vaikea ajatella, että nämä ihmiset minä mukaan lukien olisimme muka jotenkin sairaita? Pervoja ja perverssejä olemme, mutta emme sairaita.

Skenessä on toki yksiköitä, joita voi sitten oikeasti pitää ''sairaina''. Näitä ovat esimerkiksi narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä kärsivät ihmiset. Ja miksi nämä ovat sitten ''sairaita''? Koska heiltä puuttuu empatia, toisesta välittäminen, joka on kuitenkin olennainen osa BDSM-juttuja. He eivät arvosta tai kunnioita uhriaan eikä heille merkitse kumppanin nautinto mitään. Selkeä ero on myös se, että narsisti alistaa kysymättä uhriltaan siihen ns lupaa.

On ymmärrettävää, että BDSM:n kaltaiset asiat aiheuttavat väkisinkin negatiivisia mielikuvia ja se on jopa ihan luonnollista, koska kyseessä on monille tuntematon aihe. Tärkeintä on kuitenkin erottaa, mikä on todellakin sitä sairasta toimintaa ja mikä ei. Kahden ihmisen yhteisymmärrykseen ja molempien suostumukseen perustuva toiminta ja täysin molempien haluaman asian toteuttaminen ei ole sairasta. Toisen luvaton hyväksikäyttö ja alistaminen ilman, että toinen on suostunut siihen, on taas sairasta. Näillä kahdella asialla on selkeä eroa.

-Perhis

Panemisesta

Olen käsitellyt blogissani suhdettani vaniljaseksiin, mutta mieleeni tuli paneutua siihen, mitä oikeasti pelkkä perus paneminen merkitsee minulle kinkynä.

Ajatus panemisen tärkeydestä lähti liikkeelle BDSM-baarissa perustamastani keskustelusta, jossa kysyin ihmisiltä, kuinka tärkeää paneminen on heille.Olin nimittäin jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut siitä, mitä itse paneminen merkitsee ihmiselle, jotka touhuavat kaikkea muuta(kin) kuin panevat. En yllättynyt vastauksista. Oli heitä, joille paneminen oli hyvin vähän tai ei ollenkaan tärkeää ja oli myös heitä, joille paneminen oli olennainen osa sessioita ja BDSM:ää.

Mitä sitten minulle pelkkä paneminen merkitsee? Voisinko elää seksittömässä (tässä tapauksessa ei-panemista sisältävässä suhteessa) Vastaukset ovat: Paneminen on tärkeää minulle ja en voisi.

Jos ajattelee panemista, niin paneminenhan on erittäin intiimi asia. Se ei ole aina välttämättä romanttista tai edes niin kaunista, mutta intiimiä kuitenkin ja se on tilanne, jossa oikeasti pääsee lähelle toista. Pääsee tuntemaan toisen vasten omaa ihoaan, tuntemaan toisen lämmön ja sen intohimon, joka välittyy seksissä. Niin ja kyllähän se tunne, että toinen on sisälläsi, on myös aivan mahtava. Ja mahtavampi vielä, jos on tunteita mukana.

Mietin sitä, että voisinko olla d/s suhteessa, jossa olisi kyllä sessiointia, mutta ei itse panemista. Asiaa mietityttäni, niin päädyin loppupäätökseen, etten voisi. Jos seksiä eli tässä tapauksessa panemista ei olisi, niin minusta todennäköisesti tuntuisi siltä, että jotain olennaista puuttuisi suhteesta. Jotain sellaista, jota ilman koko suhde tuntuisi minusta kylmältä. 

En kaipaa jokaiseen sessioon panemista, eivätkä ajatukseni näin sinkkunakaan  pyöri aina panemisessa. Mutta haluan kuitenkin panemista, niin sinkkuna kuin parisuhteessa. Vaikka saan kicksit itse alistumisesta, vaikka siihen ei sisältyisi panemista lainkaan, niin haluan sitä, että minuun työnnytään sisään ja pannaan rajusti tai miksei hellästikin. Oli se sitten sessiosta erillinen pano tai session sisällä tapahtuva pano. Tuntuu hyvältä, että minua pannaan suuhun, piiskataan tai tehdään mitä tahansa muuta alistavaa. Mutta aivan yhtä hyvältä tuntuu, että minua pannaan. Vaikka siihen ei välttämättä liittyisi vahvaa d/s asetelmaa.

Voi olla, että olen jonkun mielestä liian vanilja, koska myönnän, että pelkkä paneminen on minulle tärkeää. Mutta sitten voisin esittää vastakysymyksen. Miten se, että haluan myös pelkkää panemista tekisi minusta muka huonon kinkyn/vaniljan? Miten paneminen ylipäätänsä olisi pois pervoilusta tai miten nämä kaksi asiaa sulkisivat toistensa pois?

Nauttikaa ihmiset toisistanne, joko panemisen tai pervoilun muodossa. Tai mikä parempaa, molempien parissa. :)

Kaukosuhteista

Tällä kertaa en kirjoita varsinaisesti kinkyydestä, mutta asiasta joka kyllä liittyy kinkyelämäni seuranhakuun. Aiheena kaukosuhteet.

Jos kinkynä olen saanut huomata sen, ettei seuranhaku ole niin helppoa, koska samanhenkistä seuraa on kuitenkin vähemmän kuin vaniljana, niin asia, jonka olen myös joutunut huomaamaan on se, että kaikki kiinnostavan oloiset ihmiset tuntuvat aina asuvan muualla ja ennen kaikkea kaukana minusta. Olen siis joutunut pohtimaan suhdettani kaukosuhteisiin.

Toisen exäni kanssa olin kaukosuhteessa, hänen asuessan Lahden seudulla, lisäksi suhteeseen vaikutti hänen arjmeijaan menemisensä. Kun suhteimme päättyi muista syistä kuin välimatkan takia, päätin etten enää halua kaukosuhteeseen. Vaikka meidänkin suhteemme periaatteessa toimi välimatkasta huolimatta, niin silti ajattelin, ettei enää ikinä kaukosuhdetta. Ajattelin, etten jaksa sitä odottamista ja tuskaakin, kun tietää, että voi joutua odottelemaan jopa parikin viikkoa tai kauemminkin toisen näkemistä.

Niin vaniljana kuin kinkynäkin olen jatkuvasti joutunut miettimään ja puntaroimaan sitä, olisiko minusta uudestaan kaukosuhteeseen. Joku kumma juttu siinä tuntuu olevan, että lähes aina, jos tapaan kiinnostavan oloisen ihmisen, hän asuu kaukana minusta. Kinkynä on vielä enemmän tuntunut tulevan vastaan mielenkiintoisia ihmisiä, jotka oikeasti asuvat hyvin kaukana minusta, kuten Oulussa tai Itä-Suomessa.

Kaukosuhteissa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvinä puolina sanoisin ainakin sen, että omaa aikaa itselle on reilusti ja jos on ihminen, joka kaipaa paljon omaa tilaa ja aikaa, niin no kaukosuhteessa ainakin on paljon edellämainittuja. Kaukosuhteessa suhde ei myöskään pääse arkistumaan niin nopeasti, koska tapaamisia ei ole usein ja toisaalta silloin kun tapaa toisen, niin nuo tapaaminen on todella luksusta, jolloin siihen tapaamiseen panostetaan eri tavalla kuin lähisuhteessa.

Ja ne huonot puolet sitten. Ikävä on toki läsnä, jos ei jatkuvasti niin usein ainakin. Ja vaikka nykyään yhteydenpito on helppoa Facebookin, Skypen ja Whatsappin ansiosta, niin nämä eivät kuitenkaan korvaa sitä oikeaa yhteydenpitoa ja toisen läsnäoloa. Itseäni kaukosuhteessa on harmittanut juuri se tunne, ettei toinen voi olla samalla tavalla läsnä arjessani kuin lähisuhteessa.

Nelisen vuotta sitten eron jälkeen totesin ettei enää kaukosuhteita. Mitä mieltä olen tällä hetkellä, kun kiinnostavia tyyppejä tulee, jotka asuvat kaukana? Olisiko minusta vielä kaukosuhteeseen?

Haluaisin kovasti sanoa, etten halua kaukosuhteeseen ja olen tämän jo parin tyypin kohdalla todennutkin, ettei meistä voi tulla mitään, koska välimatkaa on paljon ja tapaamisia olisi vähemmän, jota en taas halua. Huomioni kiinnittyy jatkuvasti enemmän Tampere-Helsinki-aksentille, koska vaikka näihinkin on Porista välimatkaa, niin välimatka on kuitenkin vielä suht ok.

Mutta sisimmässäni tiedän, etten voi tässä tilanteessa välttämättä ruveta nirsoksi ja kieltäytyä kaukosuhteesta. Tiedän nimittän sen, että jos kohtaan sen oikean jossain vaiheessa ja hän asuu kauempana kuin minä, niin tulen panostamaan ja tekemään kaikkeni suhteen eteen, että se toimisi - välimatkasta huolimatta. Jollain tapaa haluan uskoa siihen, että jos meidät olisi tarkoitettu yhteen, niin kyllä se suhde sitten kestäisi, välimatkasta huolimatta.

-Perhonen

Tuleva kipulutka(ko)

Olenkin kirjoittanut joitakin kirjoituksia matalasta kipukynnyksestäni ja siitä, etten pidä itseäni varsinaisena masokistina. Vaikka noista kirjoituksista ei ole ajallisesti kuin vähän aikaa, on suhtautumiseni kipuun alkanut muuttua hiljalleen.

En tiedä voinko vieläkään kutsua itseäni varsinaisesti masokistiksi tai kipulutkaksi. En esimerkiksi usko saavani välttämättä orgasmia piiskatessa, kuten jotkut masokistit/subit saavat. Olen kuitenkin huomannut, että olen alkanut jollain tasolla nauttimaan kivusta erityisesti piiskausta. Maanantaiset leikkihetket erään masterin kanssa, jonka tapasin nyt toista kertaa, osoittivat, että jollain tapaa olen alkanut sietämään ja nauttimaan kivusta enemmän.

Kun ensimmäisellä kerralla sessioinnissa oli paljon nöyryytystä, niin tällä kertaa masteri halusi sisällyttää siihen enemmän kipua.Tiivistäen voin sanoa, että ensimmäisessä sessiossa sain piiskausta rinnoilleni sen jälkeen, kun niissä oli ollut pyykkipoikia ja toisessa sessiossa olin sidottuna mahalleni sänkyyn, kun master piiskasi minua pepulle.

Vaikka piiskan saaminen sattui, huomasin jollain tapaa nauttivani kivun saamisesta tai oikeastaan siitä alistumisen tilassa, jossa olin. Ennen kaikkea olin päättänyt, että minähän haluan kestää jopa kovempaa kipua kuin aikaisemmin. Ja vaikka en ihan ehkä täysin tunnustanut itselleni, niin sisimmässäni halusin saada kipua. Saada piiskaa. Ja minähän sain. Josta on todisteena kauniit jäljet rinnoissani.

Jälkiin oikeastaan kulminoituu jonkinlainen suhtautumiseni muuttuminen kipuun. Naureskelin itselleni, että jälkien kauhistelemisen sijaan olin jopa ylpeä jäljistä ja varsinkin jäljet rinnoissani näyttivät.. kauniilta. Ja ajatus, että minulla on tälläkin hetkellä jälkiä piiskauksesta tuntuu hyvältä. Eikä yhtään pahalta tai epämiellyttävältä.

Toisaalta ehkä kyseessä ei olekaan pelkkä kipu itsessään, vaan se alistumisen tunne, joka tuli siitä, kun sain piiskaa. Kun olin avuttomana sidottuna tuoliin ja sänkyyn, sain piiskaa hyvinkin kovaa rinnoilleni ja pepulleni, tunsin olevani täysin alistunut masterille. Täysin hänen vallassaan. Ja voi että nautin tuosta vallantunteesta ja avuttomuudesta.

Saa nähdä, minkälainen kipulutka tästäkin naisesta ehkä muodostuu jossain vaiheessa..