Tämänkertanen blogitekstini ei liity sitten millään tavalla kinkyyteen, mutta koska kirjoittaminen helpottaa oloani, haluan kirjoittaa ja myös julkaistan tämän tekstin.
Olen viime aikoina ollut tekemisissä kuoleman ja kuoleman ajatuksen kanssa. Ensin mummuni kuoli lauantaina (tarkkaa kuolinsyytä en vielä tiedä, mutta hänellä oli joulukuussa diagnosoitu maksasyöpä) ja nyt äitini on sairastunut keuhkokuumeeseen ja on joutunut sairaalaan. Vaikka tiedän, ettei pitäisi pelätä pahinta eli sitä, että äitin kuolisi, huomaan kuitenkin, että tuo ajatus on jatkuvasti mielessäni.
Olen menettänyt nyt kolme isovanhempaani. Äitini vanhemmat ja isäni isän. Vaikka heidänkin kuolemiaan olen toki surrut aikoinaan paljonkin, niin silti olen pystynyt jatkamaan aika hyvin elämääni eteenpäin. Ehkä sitä vanhojen ihmisten osalla osaa jatkaa paremmin elämää eteenpäin, tiedostaa että vanhana kuoleminen on kuitenkin luonnollista, vaikka myös surullista. Ja tiedostaa, että juuri vanhana ihmisenä elämän rajallisuus tulee vastaan.
Mutta kun on kyseessä oma vanhempi, itselleen yksi tärkeimmistä ihmisistä elämästä, ei ole ehkä niin helppo jatkaa elämää eteenpäin mahdollisen kuoleman sattuessa saati elää kuoleman ajatuksen kanssa. Olen välillä miettinyt, että elämäni todennäköisesti romahtaisi, jos toinen vanhemmistani kuolisi, varsinkin kun itse olen vielä nuori. Jos olisin itse vanhempi ja äitinikin olisi reilusti vanhempi, mahdollinen kuolema olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta jos äitini nyt yhtäkkiä kuolisi, niin samalla minunkin maailmani romahtaisi, hetkellisesti ainakin.
Äitini ja minun suhde ei ole ollut ongelmaton, kuten ei varmaan kenelläkään koskaan ole. Meillä on ollut omat riitamme ja erimielisyytemme ja varmaan jollain tapaa suhteemme on ollut myös ristiriitainen. Silti hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ja välimme ovat lähentyneet huomattavasti oikeastaan siitä, kun muutin aikoinaan pois kotoa. Jos äitini nyt kuolisi, se vaikuttaisi hyvin radikaalisti moneen asiaan. En enää koskaan näkisi häntä, hän ei saisi nähdä mahdollisia lastenlapsiaan, hän ei näkisi valmistumistani jne.
Joku sanoisi varmaan, että älä mieti heti sitä pahinta vaihtoehtoa. Yritän olla positiivinen. Ajatella, että kyseessä on onneksi tauti, josta voi selviytyä. Ajatella sitä, että ovat ihmiset vakavimmistakin sairauksista selvinneet. Yritän myös ajatella sitä, että äitini on onneksi perusterve ja tupakoimaton ihminen, joka vaikuttaa taudista selviytymiseen. Mutta silti en voi mitään sille, että se pahin pelko on tällä hetkellä koko ajan tajaraivossani. Pahinta on oikeastaan se, että nyt pitää vain odottaa. Odottaa mihin suuntaan äitini vointi alkaa mennä.
Lopuksi haluan kiittää ihmisiä, erityisesti bdsm-baarin ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani nyt, kun minulla on ollut vaikeaa. On ollut erittäin ihana huomata, että olen saanut tuntemattomiltakin ihmisiltä tukea, se lämmittää mieltäni.
Ehkä ajat muuttuvat tästä taas jossain vaiheessa parempaan suuntaan.
-Perhis
Olen viime aikoina ollut tekemisissä kuoleman ja kuoleman ajatuksen kanssa. Ensin mummuni kuoli lauantaina (tarkkaa kuolinsyytä en vielä tiedä, mutta hänellä oli joulukuussa diagnosoitu maksasyöpä) ja nyt äitini on sairastunut keuhkokuumeeseen ja on joutunut sairaalaan. Vaikka tiedän, ettei pitäisi pelätä pahinta eli sitä, että äitin kuolisi, huomaan kuitenkin, että tuo ajatus on jatkuvasti mielessäni.
Olen menettänyt nyt kolme isovanhempaani. Äitini vanhemmat ja isäni isän. Vaikka heidänkin kuolemiaan olen toki surrut aikoinaan paljonkin, niin silti olen pystynyt jatkamaan aika hyvin elämääni eteenpäin. Ehkä sitä vanhojen ihmisten osalla osaa jatkaa paremmin elämää eteenpäin, tiedostaa että vanhana kuoleminen on kuitenkin luonnollista, vaikka myös surullista. Ja tiedostaa, että juuri vanhana ihmisenä elämän rajallisuus tulee vastaan.
Mutta kun on kyseessä oma vanhempi, itselleen yksi tärkeimmistä ihmisistä elämästä, ei ole ehkä niin helppo jatkaa elämää eteenpäin mahdollisen kuoleman sattuessa saati elää kuoleman ajatuksen kanssa. Olen välillä miettinyt, että elämäni todennäköisesti romahtaisi, jos toinen vanhemmistani kuolisi, varsinkin kun itse olen vielä nuori. Jos olisin itse vanhempi ja äitinikin olisi reilusti vanhempi, mahdollinen kuolema olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta jos äitini nyt yhtäkkiä kuolisi, niin samalla minunkin maailmani romahtaisi, hetkellisesti ainakin.
Äitini ja minun suhde ei ole ollut ongelmaton, kuten ei varmaan kenelläkään koskaan ole. Meillä on ollut omat riitamme ja erimielisyytemme ja varmaan jollain tapaa suhteemme on ollut myös ristiriitainen. Silti hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ja välimme ovat lähentyneet huomattavasti oikeastaan siitä, kun muutin aikoinaan pois kotoa. Jos äitini nyt kuolisi, se vaikuttaisi hyvin radikaalisti moneen asiaan. En enää koskaan näkisi häntä, hän ei saisi nähdä mahdollisia lastenlapsiaan, hän ei näkisi valmistumistani jne.
Joku sanoisi varmaan, että älä mieti heti sitä pahinta vaihtoehtoa. Yritän olla positiivinen. Ajatella, että kyseessä on onneksi tauti, josta voi selviytyä. Ajatella sitä, että ovat ihmiset vakavimmistakin sairauksista selvinneet. Yritän myös ajatella sitä, että äitini on onneksi perusterve ja tupakoimaton ihminen, joka vaikuttaa taudista selviytymiseen. Mutta silti en voi mitään sille, että se pahin pelko on tällä hetkellä koko ajan tajaraivossani. Pahinta on oikeastaan se, että nyt pitää vain odottaa. Odottaa mihin suuntaan äitini vointi alkaa mennä.
Lopuksi haluan kiittää ihmisiä, erityisesti bdsm-baarin ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani nyt, kun minulla on ollut vaikeaa. On ollut erittäin ihana huomata, että olen saanut tuntemattomiltakin ihmisiltä tukea, se lämmittää mieltäni.
Ehkä ajat muuttuvat tästä taas jossain vaiheessa parempaan suuntaan.
-Perhis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti